Tanssi mun kaa – haastattelussa Anna Puu

ANNA PUU vaihtoi farkut glitter-asuun ja muuttui folkpopparista diskopoppariksi. Tällaisia imagonmuutoksia tekevät monet muutkin artistit nyt, kun yleisölle ei enää riitä pelkkä musiikki.

Markus Paajala

Parikymmentätuhatta ihmistä tungeksii elokuussa Flow-festivaalilla teltassa ja odottaa. Teltassa on hämärää. Näemme lavalla avaruudellisia paperimassaobjekteja, kuten kuita ja planeettoja.

Yleisö alkaa osoittaa suosiotaan, kun lavalle tulee tyyppi hopeanvärisessä glitter-asussa kuin 2000-luvun Lady Gaga. Kengät ovat korkeapohjaiset kuin 1990-luvun Spice Girlsillä. Hiukset on kammattu taakse kuin 1970-luvun David Bowiella.

Hän on Anna Puu. Hän seisoo edessämme, ja koneääni sanoo: ”The intergalactic love odyssey.”

Alkaa kappale Keho puhuu. Anna Puu alkaa tanssia ja laulaa. Glitter-asu säihkyy neonvaloissa. Kappaleen jälkeen hän kysyy: ”Oletteko valmiita lähtemään meidän kanssa matkalle tutkimaan intergalaktista rakkautta?”

Niin, olemmeko?

Yleisö ei ole koskaan ennen nähnyt Anna Puuta tällaisena, koska se on ihan erilainen Anna Puu kuin se folk­pop-Anna. Se, joka tunnelmoi pitkässä hameessa tai farkkushortseissa kitara kädessään suomipop-festivaaleilla vielä vähän aikaa sitten.

Tämä uusi Anna Puu on malliesimerkki siitä, kun pelkkä musiikki ei enää riitä.

Taiteiden yönä Helsingissä Teurastamolla alkuillalla kuuluu puhallinsoitinten luritusta. Anna Puu eli Anna Puustjärvi istuu yhdessä Teurastamon ravintoloista ja syö ranskalaisia perunoita.

Laitetaan ilmeinen kysymys heti pöytään: Miksi nainen ja kitara -Annasta tuli disko-Anna? Miksi uusi musiikki, uuden musiikin visuaaliset kuoret ja se koko spektaakkelimainen, kesän ainoa keikka Flow-festivaalilla eroavat vanhasta meiningistä kuten kierrätetty villatakki eroaa timanttikoristeisista platform-saappaista?

”No ei se minulle tunnu uudenlaiselta”, Puustjärvi sanoo.

Mutta onhan koko paketti ihan uutta meille kuuntelijoille?

”Edellisillä albumeilla on ollut varovaisia liikkeitä tähän suuntaan. Että heivataan sitä akustista kitaraa ja lisätään vähän elektronisia juttuja. Huomasin, miten kivaa keikoilla on soittaa sellaista musiikkia, miten se rytmikkyys tuntuu.”

Puustjärvi sanoo, että rytmimusiikki on kuitenkin sitä musiikkia, jota hän lopulta kaikista eniten kuuntelee.

”Ja rakastan tanssia!”

Puustjärvi toivoo, että ei alettaisi ihmetellä uudistumista kyyniseltä kannalta: etsiä salaliittoja siitä, että tämä oli laskelmoitua ja markkinavetoista ja jonkin sortin levy-yhtiön tuputtama suunnanmuutos uudenlaisessa popmaailman trendi- ja markkinatilanteessa.

”Minulla on villi ehdotus”, Puustjärvi sanoo.

”Mitäpä, jos tämä olisikin tehty vaan just because I want to?

Yksi jos toinenkin artisti on viime aikoina halunnut erottautua sillä tavalla, että he eivät ole julkaisseet pelkästään uutta musiikkia. He ovat keksineet itsensä uudelleen ja julkaisseet tarinan ja konseptin.

Tippa-T teki naistenvihaamisesta taidetta trap-räpillään, jossa ”pillunsaanti on työsuhde-etu” ja jossa naista kehotettiin paukuttamaan ”pimppi ihan paskaks”, koska ”lompakko on liian raskas”. Nyt gangsteri-Tippa-T onkin sentimentaalinen Tippa (ilman T-kirjainta ja aurinkolaseja). Tipan erään uuden kappaleen nimi on Satutat mua, ja sen sanoitukset kertovat ongelmista, joita artisti on käynyt läpi viime vuosina.

Helsingin Sanomien syyskuun Kuukausiliitteessä Jenni Vartiainen kertoo kyllästyneensä itseensä. Jutun ingressi kertoo olennaisen:

”Suomen 2000-luvun suosituin naisartisti Jenni Vartiainen on muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi, sillä aikaisemmin hän oli kiltti, kuuliainen ja mukautuvainen eikä kiroillut haastatteluissa.”

Anna Erikssonista kuoriutui muutama vuosi sitten vihainen taiteilija sen jälkeen, kun hän oli ollut vuositolkulla kädenlämpöinen iskelmäviihdyttäjä. Anna Abreu ryhtyi ­ABREUksi, alkoi laulaa tuhmia juttuja ja poisti kaikki kuvansa Instagramista.

Näissä uusiutumisissa kysymys on kokonaisvaltaisesta uudistumisesta, joka halutaan tehdä mahdollisimman selväksi yleisölle. Ei voi olla näkemättä yhtäläisyyksiä Anna Puuhun, etenkin, kun hän sanoo itsekin Flow-keikasta:

”Halusin, että ei jää epäselväksi, että nyt on tällainen levy julkaistu. Nykymaailmassa jää helposti jalkoihin julkaisujen tulvassa. Halusin erottua.”

Asia oli Puustjärvelle niin tärkeä, että hän tuotti Flow-esiintymisen itse ja laittoi siihen tuhansia euroja omaa rahaa.

Suomessa tällaisen elämää suuremman, tarinallisen toimintamallin toimivuuden on parhaiten osoittanut Cheek. Hän ei ole musiikillisesti uudistunut, mutta hän – tai hänen taustajoukkonsa – on taidokkaasti luonut ympärilleen tarinan, joka alkaa megalomaanisine alfoineen ja omegoineen lähennellä eeppisen tarinan karikatyyria.

Cheekin tarina on veljeyden, menestyksen, romahduksen, mielenterveysongelmien ja paineiden kattila, jossa sankari-Cheek luovii ja kärsii kovempia tuskia kuin Dante Helvetissä. Cheek lentää Ikaroksen lailla, polttaa siipensä ja nousee Feeniksinä taas.

Karrikoidusti sanoen kokonaisuus on niin hyvä, että joskus meinaa unohtua, että Cheek myös räppää.

Mallia tässä tarinoita myyvässä suunnassa on otettu ulkomailta. Isossa maailmassa – vaikkapa Yhdysvalloissa tai Isossa-Britanniassa – on jo vuosia ja vuosikymmeniä eletty markkinatilanteessa, jossa ei pääse esille, jos tekee niin sanotusti sama paita päällä kaksi levyä.

David Bowie keksi imagonmuuttamiskonseptin jo 1970-luvulla ja jalosti sen äärimmilleen monine hahmoineen ja musiikillisine täyskäännöksineen. Vaikka tällainen konsepti on Suomessa juuri nyt kovasti pinnalla, ei se uutta ole meilläkään. Tämän asian tietää vuosikymmeniä popbisneksessä mukana ollut tuottaja ja säveltäjä Risto Asikainen.

”Ainahan popmusiikki on pelannut sillä, että ei tässä pelkkää musiikkia faniteta. Taiteilija on se, jota fanitetaan. Siihen kuuluvat elämänasenne, videot, visuaalisuus ja kaikki se”, Asikainen sanoo.

Hän kommentoi asiaa yleisellä tasolla, sillä ei ole juurikaan tutustunut Anna Puun uuteen musiikkiin.

Paine huomiosta musiikin tulvassa on tosin tänä päivänä suurempi kuin aiemmin. Ehkä siksi ulkomusiikillisiin puitteisiin panostetaan juuri nyt erityisen kovasti.

”Etenkin tänä päivänä yksittäiset biisit voivat olla hyvin lyhytikäisiä”, Asikainen sanoo.

Suuntaus on siinä mielessä kiinnostava – ja meille kokonaisuuksia rakastaville eskapisteille miellyttävä – että nykyään puhutaan paljon siitä, että tehdään yksittäisiä kappaleita, ei albumikokonaisuuksia. Mutta koska kaikki tekevät yksittäisiä kappaleita, jotka jäävät kukin toistensa varjoon, näyttää siltä, että trendinä on tällä hetkellä luoda konkreettisen albumin sijaan aineeton kokonaisuus ja maailma, johon fanit voivat uppoutua.

Samalla tuntuu, että elämää suuremmille supertähdille alkaa taas olla tilausta, vaikka vielä muutama vuosi sitten Lady Gagasta ennustettiin niin sanottua viimeistä musiikkimaailman supertähteä.

Myös Puustjärvi rakastaa isoja tarinoita ja kokonaisuuksia. Hän sanoo, että halusi kerrankin tehdä levyn, joka olisi ehyt.

”Ne vanhemmat levyt ovat olleet – kaikella mahdollisella rakkaudella – musiikillisesti vähän sillisalaattimaisia. Nyt halusin, että tässä on selkeä soundillinen punainen lanka.”

Nälkäinen sydän -albumilla se punainen lanka on Puust­järven mukaan tietty hetki.

”Minun pääni sisällä se on aamuyön levy. Se hetki, kun ihminen on herkimmillään, ja kun järki ei pääse ottamaan liikaa valtaa. Kaikki biisit ovat tietynlaisia fläsäreitä joistain tällaisista tilanteista. Ne eivät ole pitkiä stooreja.”

Puustjärvi ajattelee, että nimenomaan popmusiikki on kenttä, jossa voi pelata ulkomusiikillisilla asioilla kuten lystää. Onhan popmusiikki lopulta pitkälti – tämäkin kaikella rakkaudella – glitteriä, pintaa ja mielikuvitusmaailmaa.

”Kun lähtee tekemään tällaista musiikkia, jossa keskiössä ovat pääosin häpeilemättömät kertosäkeet, niin siihen kuuluu monet muutkin asiat kuin se musiikki pelkästään”, Puust­järvi sanoo.

Esimerkiksi sanoitusten suhteen uudenlainen musiikki toi haasteen Puustjärvelle.

”Tällaisessa musiikissa on paljon toisteisuutta, kun pelataan niillä kertosäkeillä. Yhden kappaleen kohdalla meillä oli pelkkä kertosäe, ja olin lallatellut laulumelodian säkeistöihin. Kokeilin, miten sellainen normaali sanoitustyylini sopisi niiden lallatteluiden päälle. Kävi ilmi, että heikosti”, Puust­järvi sanoo ja nauraa.

Uudenlainen tapa sanoittaa aiheutti kiinnostavan haasteen.

”Tuli kateus räppäreitä kohtaan. Minulla oli käytössä yhdessä säkeistössä kolme riviä, joissa kussakin oli kymmenen tavua tilaa sanoa se, mitä halusin. Liikkumavaraa oli – ei yhtään.”

Viime aikoina ei ole voinut välttyä erään nahkansa luoneen tyypin tarinalta, mikäli on vähänkään seurannut valtamediaa. Sen tyypin tarina on tietyiltä osin samantyyppinen kuin Puust­järven, joten ottakaamme puhelin kouraan ja menkäämme sen tarinan lähteille.

Puheluun vastaa toimittaja ja tietokirjailija Anton Vanha-Majamaa. Edellispäivänä on vietetty hänen ja Antti Aron kirjoittaman Antti Tapani -kirjan julkaisujuhlaa.

Vanha-Majamaa on tutustunut kirjaa tehdessään syvällisesti paitsi Antti Tuiskuun, myös hänen parin vuoden takaiseen uudistumiseensa.

”Kyllä siitä paljon puhuttiin. Se on kirjassakin yksi keskeisistä käännekohdista.”

Silloin Antti Tuiskusta tuli peto, ja areenat alkoivat täyttyä. Se peto on ihan erilainen kuin entinen, pikkusievä Antti Rovaniemeltä, joka lauloi tyhjään huoneeseen putoavasta kyyneleestä.

Antti Tuiskun ja Anna Puun urat ja uudistumiset ovat jossain määrin vertailukelpoisia. Molemmat ponnistivat Idols-ohjelmasta, ja molemmilla on tällä hetkellä menossa kausi, jolloin he tekevät jotain ihan muuta kuin aiemmin.

Millainen tunnelma Vanha-Majamaalle jäi siitä, miksi Tuisku päätti tehdä irtioton aikaisempaan uraansa?

”Se oli jonkin sortin taiteellinen umpikuja. Hän tiesi, että jotain pitää tapahtua. Kyllä se hänestä itsestään lähti, koska uskon, että levy-yhtiö olisi ollut ihan tyytyväinen siihen menoon, mikä Tuiskulla oli päällä”, Vanha-Majamaa sanoo.

Keikat menivät ihan ok ja musiikki myi ihan ok. Tuisku oli mainio lypsylehmä. Mutta se ei riittänyt Tuiskulle. Luotiin peto, johon liittyi uudenlainen visuaalinen ilme ja muuta ulkomusiikillista, mutta Vanha-Majamaan mukaan uudistumisessa kaikki piti pystyä lopulta lunastamaan musiikilla.

Kyseessä saattoi olla jossain määrin myös napanuoran­ katkaiseminen Tuiskun uralla merkittävään levy-yhtiömoguli Asko Kalloseen. Jonkin asteinen napanuoran katkaisu se saattoi olla myös Idols-menneisyydestä – joka on myös Anna Puulla.

Tilanteen voi rinnastaa esimerkiksi Miley Cyrusiin, jonka napanuora ei tosin ollut laulukisa vaan lapsitähden rooli. Lapsitähteydestä pääsee lennokkaasti eroon julkaisemalla musiikkia – tai oikeastaan kokonaisuuden – jonka pornahtavuus on enemmän Hustlerin kuin Playboyn luokkaa.

Mutta myös Cyrusin kohdalla musiikin piti pystyä lunastamaan imagonvaihdos. Bangerz-levy (2013) olikin musiikillisesti mitä laadukkain.

Antti Tuiskun tapaan Anna Puun ei sinänsä olisi tarvinnut uudistua. Hänellä meni taloudellisesti oikein hyvin, etenkin, kun Puustjärvi on ollut mukana Vain elämään ja Voice of Finlandin kaltaisissa tv-ohjelmissa, josta etenkin jälkimmäisestä saa Puustjärven mukaan ”ihan hyvän korvauksen”.

Tuottaja Risto Asikainen sanookin, että ne sedät käskee ja artisti tottelee -tarinat ovat hyvin pitkälti urbaaneja legendoja.

”Aika usein kysytään tuota. Nylon Beatin kohdalla varsinkin on kyselty, että kuinka setävetoista se oli. Ei se toimi niin, koska jos artisti ei tykkää siitä, mitä tekee, se näkyy kyllä. Taustajoukkojen tehtävä on enemmänkin auttaa artistia löytämään se oma suunta ja sitten vahvistaa sitä”, Asikainen sanoo.

On totta, että Puustjärven nykyään tekemä musiikkityyli eli elektroninen popmusiikki on suosittua, mutta silti suunnanmuutoksessa ei tunnu olevan kyseessä se, että Puustjärvi haluaisi takoa rahaa hyväksikäyttämällä tämän hetken suosittua musiikkia.

Jos siitä on kyse, Puustjärvi on paras valehtelija, jonka olen koskaan tavannut, sen verran innoissaan hän on uudesta tilanteestaan.

Uudistumisissa on aina riskinsä, ja Anna Puun kaltaisen artistin kohdalla uudistuminen voi olla jopa turha riski, koska hänellä on hyvä ura ja paljon menetettävää. Puustjärvikin sanoo, että hänen mielestään Suomi on aika konservatiivinen maa siinä mielessä, että muutos tuntuu lähes aina olevan ihmisten mielestä negatiivinen asia.

Miten se nahkansa luominen sitten voisi parhaalla tavalla onnistua?

Risto Asikaisen mukaan uudistumisten onnistumisessa ja tietynlaisen konseptin ja tarinan toimivassa esittelyssä on kysymys pitkälti yksinkertaisesta asiasta.

”Täytyy olla pokkaa. Aamulla laulatin juuri Kasmiria. Mietin vähän, että tuleekohan tästä nyt mitään. Mutta sitten kauhealla pokalla vaan, että jumalauta tämä on hyvä. Kun uskot ja uskottelet, menet siihen henkiseen tilaan, niin mahdottomistakin jutuista tulee totta, ja muutkin alkavat uskoa siihen.”

Asikainen vertaa asiaa Cheekin stadionkonsertteihin.

”Ne olivat parhaimpia keikkoja, mitä olen nähnyt, vaikka eihän se musiikillisesti mitään kummempaa ollut. Mutta kauhealla pokalla ne vetivät, ja se tarttuu.”

Tärkeintä on, että kulma ja kärki ovat selkeitä.

”Usein ajatellaan, että monipuolisuus on hyve. Keikkarumpalilla se voi olla hyvä, että osaa soittaa kaikkea, mutta ei artistilla. Artistin pitää olla selkeästi jotain, eikä se saa tehdä pikkuisen kaikkea”, Asikainen sanoo.

Nykyään artistien tarinat ja julkisuuskuvat tuppaavat rakoilemaan sosiaalisen median kautta, kun artisti alkaa olla jo liian lähellä ja lähestyttävä. Kun mukaan heitetään vielä artikkeleita lehdissä, joissa ollaan ”avoimempia kuin koskaan”, imago, mystiikka ja mielenkiinto alkavat olla lopussa.

”Joskus tulee mieleen, että joidenkin kohdalla aletaan tarvita jo gynekologia, jos halutaan päästä syvemmälle”, Asikainen sanoo.

Myös Puustjärvi on jakanut aikoinaan somessa mökkikuvia ja sen sellaisia ja puhunut avoimesti entisestä parisuhteestaan. Nyt hän sanoo, että parisuhde on asia, josta ei kiinnosta puhua.

”Minulla on aika vitun paljon muutakin kerrottavaa”, hän sanoo ja kuulostaa paljon enemmän diskokuningattarelta kuin kiltiltä folkkarilta.

Antti Tuiskulla oli uudistumisensa suhteen taustalla myös idea siitä, että hänen täytyisi tehdä sellaista musiikkia, jolla hän voisi toteuttaa haaveensa suurten areenojen megatähtenä. Samantyyppisiä ajatuksia on myös Anna Puulla.

Puustjärvi sanoo, että isommat keikat kiinnostavat, sillä hän on kymmenen vuoden aikana kolunnut käytännössä koko Suomen keikkapaikat isosta pieneen läpi.

”Se voi jossain vaiheessa alkaa kyllästyttää. Haluaisinko tehdä vähemmän mutta isommin, kyllä. Tykkään tosi paljon sellaisesta isosta, kunnon show’sta. Ihailen ihan sikana jotain Beyoncéa. Mutta toisaalta, ehkä sitten tulisi taas kaipuu niihin pienempiin paikkoihin”, Puustjärvi sanoo.

Tässä viimeisessä lauseessa tulee näkyväksi eräs seikka uudessa Anna Puussa: se ei lopulta ole niin uusi, miltä se näyttää. Kuten Puustjärvi haluaa pitää oven auki pikkulavoille, hän pitää oven auki myös aiempaan musiikkiinsa.

Kun kuuntelee uutta Nälkäinen sydän -albumia taustamusiikkina, sitä ei ole tunnistaa Anna Puu -levyksi, koska se kuulostaa (ja näyttää) täysin erilaiselta kuin vanhemmat levyt. Mutta kun alkaa kuunnella esimerkiksi sanoja, huomaa, että ei se Anna Puu ole muuttunut miksikään, vaikka musiikkityyli on.

Sanoitusten tematiikka ja sävy ovat lopulta melko perinteisiä, vaikka niidenkin tyyli ja rytmi ovat muuttuneet sellaisiksi, että ne palvelevat uudentyyppistä musiikkia.

Jos vanha Anna Puu on veistetty koivusta, niin tämä uusi on veistetty ehkä palmupuusta, mutta edelleen se on puuta eikä vaikkapa muovia tai metallia.

Samaa Puustjärvi sanoo itsekin: ”Sama Anna Puu siellä edelleen on. Nyt se vaan tanssii.”

Hän kertoo tykkäävänsä alter ego -meiningistä, mutta nyt kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen roolin muutos siinä mielessä, että hän alkaisi elehtiä, puhua ja käyttäytyä jonkinlaisen uuden roolin mukaisesti. Hän vain tekee erityyppistä musiikkia.

Osin tämä Anna Puun syvemmän ytimen säilyminen voi selittyä sillä, että Puustjärvellä on edelleen pitkälti sama tuottaja-säveltäjäjoukko taustallaan kuin aiemminkin. Uudella levyllä Puustjärven kanssa tiiviissä yhteistyössä ovat yhä Jukka Immonen, Lasse Kurki ja Knipi. Edellislevyllä alkanut yhteistyö Teemu Brunilan kanssa jatkuu kahdella kappaleella.

Tästä näkökulmasta on kiinnostavaa, miten keikat järjestetään, kun uusi imago ei sovi ollenkaan vanhaan musiikkiin.

Puustjärvi on itsekin ehtinyt miettiä keikka-asiaa ja vanhan ja uuden yhteensovittamista. Haastattelusta muutama viikko eteenpäin hän kertoo, että on ehtinyt kokeilla, miten uusi materiaali toimii muunlaisissa ympäristöissä kuin Flow-festivaalilla.

”Tämän syksyn kiertueesta tulee itsepintaisuuteni mittari. Totesin sen keikalla viime lauantaina”, Puustjärvi sanoo ja jatkaa:

”Pitänee tehdä niin, että systemaattisesti vain pakotan yleisön syömään sitä korianteria, enkä edes anna mahdollisuutta totuttuun tilliin ja persiljaan. Ei se sitten enää vuoden päästä tunnu niin oudon makuiselta yrtiltä.”

Vähän tilliä voi silti olla mukana.

”En ole heittämättä romukoppaan vanhaa materiaalia. Niitä voi sovittaa uusiksi, mutta toisaalta en ole ikinä ollut sellaisen meiningin fani, että sovitetaan ne vanhat kappaleet aivan tunnistamattomiksi.”

Tässä voi olla riskinsä, sillä kuten sanottua, tarinan ja kulman olisi hyvä olla selkeä, sillä popartistille monipuolisuus ei välttämättä ole hyve, päinvastoin.

Jos olet folkkari, elä sen kanssa, ja jos olet diskoilija, unohda se akustinen kitara. Popmaailmassa, sen kuuntelijoissa ja tekijöissä on nimittäin mukana aina tietynlaista hassua poseeraamista, jossa ihmiset sijoittuvat popkartalle mieltymyksiensä mukaan.

Karrikoidusti sanoen: jos kuuntelee Popedaa, se pitää tehdä ainakin ironisesti tai muutoin hyvin ulkopuolisesta kulmasta, jos haluaa olla cool.

Anna Puun uudistumisen ja soundin päivityksen jälkeen itseään viileinä tyyppeinä pitävillä Flow-ihmisillä on tavallaan taas ”lupa” kuunnella Anna Puuta – myös niitä vanhempia kappaleita.

Se vanha Anna Puu oli nimittäin enemmän Radio Novaa ja Suomipopia. Uusi Anna Puu on – ainakin ulkoisesti – enemmän Radio Helsinkiä ja Flow’ta. Anna Puun uusi soundi voidaan nähdä paitsi nahanluontina, myös nuorennus- ja viilennysleikkauksena.

Googlekin kertoo säälimättä totuutta siitä, millainen on tai ainakin oli Anna Puun toimintaympäristö. Kun googlaa sanoilla Anna Puu, hakukone kertoo: ”Käyttäjät hakivat myös näitä: Olli Lindholm, Chisu, Redrama, Lauri Tähkä, Suvi Teräsniska”.

Ei ihan sitä Kaiku-klubin ja Flow-festivaalinkaan tavaraa, vaikka Flow onkin jo pitkään ollut hyvin valtavirtainen festivaali.

”Niin, varmaan Flow’ssakin on sitä jengiä, jotka on ajatelleet, että ’jos Anna Puu nyt, niin kuka seuraavaksi’”, Puustjärvi sanoo ja nauraa.

Tämänkään takia sille Flow-keikalle ei ollut ihan helppoa mennä.

Anna Puustjärvi muistelee keikkailtaa.

”Siinä leijui kaikki Spinal Tap -hetken ainekset”, Puustjärvi sanoo.

Omat rahat kiinni, uusi imago, uusi musiikki, uusi areena ja paljolti varmasti myös uusi yleisö, kesän ainoa keikka…

Treeneissä moni asia oli mennyt pieleen. Puustjärvi ajatteli, että tuleekohan kukaan edes katsomaan, ja jos tulee, onko suhtautuminen nihkeää.

Yllä olivat uudet diskovaatteet ja korkeapohjaiset kengät, ja Puustjärvi asteli lavalle. Hän kysyi, olemmeko valmiita lähtemään tutkimaan intergalaktista rakkautta.

”Se energia oli kuin olisi palleaan lyöty. Sitten meinasi tulla itku. Ensimmäinen biisi meni itkua nieleskellessä. Ja sitten alkoikin jo olla aivan sairaan siistiä.”

Lavalla oli uusi Anna Puu, jonka glitter-asu säkenöi diskon tahtiin. Mutta se oli myös vanha Anna Puu, joka itketti yleisöä Säännöt rakkaudelle -laululla.

Se oli uudistus, joka oli onnistunut: yleisö rakasti häntä.

Artikkeli julkaistu Rumbassa 3/18.