Tiedätkö mitä tarkoittaa BPW? Jazmine Sullivanin albumilla ei leikitä, vaan otetaan oma seksuaalisuus ja itsemääräämisoikeus takaisin

Vastaus kysymykseen: BPW on lyhenne sanoista "best pussy in the world", tietenkin.

Philadelphiasta kotoisin oleva Jazmine Sullivan julkaisi tammikuussa 2021 yhden viime vuoden ansioituneimmista r&b:n maailmassa liikkuvista albumeista, joka täydentyi viime viikon perjantaina deluxe-versiolla. Muun muassa Pitchforkin vuoden 2021 parhaaksi albumiksi valikoitu Heaux Tales pitää sisällään 14 kappaletta, joista osa rakentuu POC-naisten spoken word -muodossa esitetyistä puheenvuoroista.

Hetki sitten julkaistu Heaux Tales, Mo’ Tales: The Deluxe kasvaa huimaan tunnin kestoiseen mittaan viidellä uudella kappaleella ja vastaavasti niihin liittyvillä spoken word -tarinoilla, jotka laajentavat alkuperäisen albumin tematiikkaa. Puheenvuoroissa ovat äänessä muun muassa podcastia tekevä somevaikuttaja Antoinette Henry, laulaja Ari Lennox, sekä näyttelijä ja kirjailija Issa Rae. Albumin biiseissä taas vierailevat H.E.R. ja Anderson .Paak.

Heaux Tales, Mo’ Tales: The Deluxe nostaa esiin lukuisia ikuisuuskysymyksiä, joiden kanssa perinteisemmin naissukupuoleen identifioituvat ovat kamppailleet ties kuinka pitkään, löytäen vasta lähivuosina yhteiskunnasta jalansijaa, joka sallii avoimemman ja rohkeamman keskustelun. Jos jo omien tarpeiden priorisoiminen ja tilan ottaminen on naiselle radikaali teko, mitä oman seksuaalisuuden ja himokkuuden aktiivinen omistaminen ja esiin tuominen sitten on? Ei ainakaan neutraalia, siitä voi missä tahansa yhteydessä olla varma.

Paitsi jos ollaan tarpeeksi turvallisessa tilassa, jossa kaikki osallistujat jakavat keskenään samankaltaisia kokemuksia. Ja Jazmine Sullivanin albumilla ollaan. Levykokonaisuus tasoittaa tietä kohti suojatumpaa ja intiimimpää keskustelukulttuuria, jossa on hyväksyttyä sanoa ääneen juuri ne asiat, joista normaalisti napsahtaa nöyryytetyksi tai alennetuksi tulemisen kaltaisia sanktioita.

Levyllä sekä itse kappaleet että niihin liitetyt rehelliset puheenvuorot syventävät ymmärrystä siitä, kuinka universaaleja tietyt ihmissuhteisiin liittyvät syyllisyyttä tai pelkoa aiheuttavat tuntemukset itse asiassa voivatkaan olla. Jos on tottunut häpeämään omaa seksuaalisuuttaan, ihmettelemään miksi on jatkuvasti niin vihainen miehille tai pullottamaan tunteensa ja tarpeensa, tarjoaa Heaux Talesin deluxe-versio akuutin lääkkeen todennäköiseen turhautuneisuuteen kyseisten aiheiden tiimoilta. Milloin esimerkiksi viimeksi olet kuullut jotain yhtä koukuttavan kursailematonta kuin Price Tags-biisi, jonka ”I’ma take all I can get, that money keeps the pussy wet” -riimejä on yksinkertaisesti huiman nautinnollista laulaa mukana?

Helpottavaa albumilla on se, että naisten kokemukset väärinkohdelluksi tulemisesta, sivuuttamisesta, piittaamattomuudesta, pettämisestä, valehtelusta, esineellistämisestä ja vähättelystä (tässä onkin muuten vasta jäävuoren huippu) eivät käänny miksikään diplomaattiseksi keittiöpsykologisoinniksi. Sen pohja kun lopulta perustuu pelkkään sovitteluun ja yrityksiin päästä takaisin itseä satuttaneen miehen suosioon, kunhan vain tarpeeksi analysoi ja tekee tunnetyötä jäbänkin puolesta.

Ehei: levyllä ollaan niin hiton kuningattaria kuin vain on mahdollista, omistautuen omille syvimmille haluille ja himoille kerrankin juuri niin häikäilemättömästi kuin kuuluukin. Prosessin lopputuloksena joutuu ehkä kohtaamaan kipeitä asioita, kuten muiden miellyttämisestä rakentuneen suojakilven sirpaloitumista, mutta jos se tarkoittaa sitä, että hyväksikäytetyksi tai rikotuksi tulemisen riski katoaa tai ainakin merkittävästi pienenee, se on todellakin sen arvoista.

Äskeinen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö albumilla kaikuisi syvä haavoittuvuus sekä sen sisältä kumpuavat kivun, surun ja vihan kaltaiset tunteet. On todennäköistä, että osa levyllä kuvatuista käytösmalleista, kuten tarkoituksellinen kyvyttömyys kiintyä liiaksi toisiin ihmisiin, on seurausta myrkyllisistä suhteista ja traumatisoivista kokemuksista.

Kun sattuu tarpeeksi monta kertaa, on suojamekanismien taakse piiloutuminen täysin loogista. Jos tulet toistuvasti vedätetyksi, käytetyksi ja sen jälkeen hylätyksi, kuten H.E.R.:in kanssa tehdyssä Girl Like Me -biisissä kerrotaan, totta kai pystytät muurit ja otat sitä kautta vallan takaisin itsellesi. Kuten Roster-kappaleessa lauletaan: “So don’t catch feelings, we don’t even need ’em / I’m not stopping in my prime, this the best time of my life.”

Vaikka on sinänsä ikävää, että parempien keinojen puutteessa on turvauduttava samoilla säännöillä pelaamiseen kuin toksiset ex-kumppanit, on siinä vissi ero, tapahtuuko se reaktiona aiempiin kokemuksiin vai ei. Albumin suorasukaisia voimabiisejä myös tasapainottavat täysin eri ääripäässä liikuskelevat tunnelmat, jotka lukeutuvat enemmän herkkyyden ja vilpittömyyden kuin julkean särmikkyyden piiriin.

Raadollinen itsereflektio, sekä läpi levyn kulkeva sitoutuminen totuudellisuuteen ei-ihanteita vastaavien aiheiden ja mielipiteiden äärellä puhuvat vakuuttavaa kieltään siitä, että Jazmine Sullivanin ääntä täytyy kuunnella. Kuten myös jokaisen albumilla ajatuksiaan avaavan henkilön. Se on tärkeää.

Albumin viimeinen kappale Selfish poikkeaa riisutussa ja suorastaan akustiselta kuulostavassa äänimaisemassaan merkittävästi aiemmista biiseistä, joissa joko pudotellaan raskaita totuuksia hitaasti keinuvien viettelevien balladinomaisten aarioiden muodossa, tai bailataan armottomasti villin ja vapautuneen seksuaalisuuden alttarilla. Selfish joka tapauksessa sulkee kokonaisuuden täydellisesti, sillä se on kaikkea muuta kuin romanttinen, onnellinen loppu. Sen sijaan se on rosoinen ja tuima omanarvontunnon ja itsekunnioituksen voittokulku, jonka äärellä ollaan uupuneita, mutta jälleen hieman kokonaisempia.

Kuuntele albumi alta.

Lisää luettavaa