Kanadalaisbändi Nickelback on yksi 2000-luvun menestyneimpiä yhtyeitä. Samalla se on yksi vihatuimmista.
Bändi tunnetaan autenttisen rockin vastakohtana. Sen kaupallisuus ja muovisuus on luonut Nickelbackista ilmiön, jota kriitikot ympäri maailmaa karsastavat, ja josta tehdään jatkuvasti pilkkameemejä ja pilaversiointeja.
Tutkija Salli Anttonen teki väitöskirjaansa artikkelin Nickelbackiin kohdistuvasta irvailusta ja vihasta suomalaisessa mediassa. Nyt tutkimus on julkaistu myös tieteellisiä artikkeleita kokoavalla Metal Music Studies -sivustolla.
”Tekopyhää hevonpaskaa hampaat irvessä”: autenttisuuden diskurssi suomalaisissa levyarvioissa esittelee kotimaisia artikkeleita sekä levy- ja livearvosteluja, joita Nickelbackista on kirjotettu. Mukana on muun muassa Nytin, Nuorgamin, Soundin ja Rumban arvosteluja. Artikkelin nimi on lainaus Nytin levyarviosta, missä bändin Here and Now -albumi sai yhden tähden.
”Minua alkoi kiinnostaa, miksi jokin bändi herättää tällaista inhoa. Olen aina vähän altavastaajan puolella”, Anttonen kertoi Nytille.
Nickelback-arviot ovat toistuvasti negatiivisia. Anttosen mielestä bändiin on enää vaikeaa suhtautua neutraalisti. Siitä pitäminen on tietyissä piireissä salattava.
Arvostelut perustelevat Nickelbackin huonoutta erityisesti autenttisuuden ja aitouden puutteella.
”Joissain arvioissa määritellään millaista on autenttinen, aito musiikki, ja käytetään sitä perusteluna. Että sen pitäisi olla omaperäistä ja epäkaupallista, jota Nickelback ei ole”, Anttonen sanoi.
Bändi ei löydä paikkaansa musiikintekijöiden silmissä. Se epäonnistuu olemaan grunge, eikä metallikansakaan koe bändiä omakseen.
Arvosteluissa pilkataan myös Nickelbackin fanikuntaa, joiden koetaan olevan vääränlaisia.
”Yhdessä livearviossa areenakeikan yleisöstä puhutaan väheksyvästi ’kirkuvina pikkutyttöinä’.”
Anttonen uskoo kriitikoiden näkemysten johtuvan elitismistä. Nickelbackin vihaaminen on hänen mukaansa kriitikoiden tapa pönkittää omaa musiikkimakuaan. Samalla lehdistö yrittää ylläpitää särmäänsä ottamalla eroa massojen arvostamaan valtavirtamusiikkiin.
Kriitikot tarvitsevat vertailukohtia. Anttosen mielestä syy Nickelback-vihaan voi johtua myös varoittavan esimerkin tarpeesta – jonkun vain on oltava huonoin. Kun pohditaan pohjanoteerauksia, yksi kaikkien tuntema esimerkki on helppoa nostaa esiin.
“Esimerkiksi 1990-luvun kaupallisuutta ja epäautenttisuutta edustivat erilaiset poikabändit.”
Nickelbackille on naureskeltu hyvin monenlaisin keinoin. Australian poliisi on etsintäkuuluttanut bändin “rikoksista musiikkia vastaan”, bändin keikkojen estämiseksi on järjestetty kampanjoita, ja Facebookissa yritettiin saada säilykekurkuille enemmän tykkäyksiä kuin Nickelbackilla on.
Bändi itse tiedostaa maineensa, ja on jopa kiittänyt vihaajiaan. Heitterit kun pitävät bändin jatkuvasti puheenaiheena.
Nickelback-irvailuun voit tutustua esimerkiksi Nickelback jokes -blogista täältä.