Esityksissä kuuluu tuhansien soolokeikkojen rutiini ja yhden oton mentaliteetti sekä mahdollisesti kankkunen – arviossa Kari Peitsamon 60-vuotisjuhlalevy

Jos kyseessä olisi joku muu artisti, voisi jopa ihmetellä olikohan levyssä mitään järkeä.

Markus Paajala
Kari Peitsamo
60 – The 40th Anniversary Album
Rocket
4,8

Kari Peitsamosta kerrotuista tarinoista ehkä kuuluisin on anekdootti Pölypilleri-levystä, jonka kuuntelemisen sanotaan kestävän kauemmin, kun sen nauhoittamisessa kului. Peitsamo kun oli studiossa soittanut koko levyn putkeen äänittäjän käydessä parturissa. Myöhemmin kappaleiden väliin lisättiin tauot, joiden ansiosta lopullinen levy on joitain sekunteja alkuperäisnauhaa pidempi.

Karin 60-vuotisjuhlalevyllä ei olla kaukana Pölypillerin tehokkuudesta. Peitsamo on kertonut tehneensä levyn yhdessä sessiossa, soittamalla kaikki tuplalevyn 60 kappaletta yhdellä kerralla ”hatusta vetäen” purkkiin. Pientä jälkikäsittelyä on kuultavissa − esimerkiksi Kauppaopiston naisten kertosäkeen laulu on tuplattu – mutta rohkenen silti epäillä, että kuunneltuani tuplalevyn kolmasti olen kuluttanut siihen enemmän aikaa kuin artisti itse.

Peitsamon kutsuminen tuotteliaaksi lauluntekijäksi muistuttaa Antti Herlinin kutsumista varakkaaksi. Niinpä juhlalevyn suurin yllätys onkin, ettei ”hatusta vetäminen” tarkoittanut uusien kappaleiden luomista, vaan vanhojen muistamista: levyn kuudestakymmenestä kappaleesta 59 on ennen levytettyjä. Tempo on kova: 60 kappaletta käydään taukoineen läpi 107 minuutissa. Esitysten keskimitta jää alle kahden minuutin.

Kokemuksena 60 muistuttaakin Karin keikkasettiä – suuri osa kappaleista on Karin keikkojen vakio-ohjelmistoa. Ilmeisimmistä livesuosikeista levyltä taitavat puuttua vain Vi ska spela rock ja Kuu.

Toisaalta kuudenkymmenen kappaleen joukkoon mahtuu ilahduttavasti myös vähemmän kuultuja lauluja, kuten mystinen Nuo kolme, Hämeenlinnan Ämy-festivaalin juhlakappale Ämy 25v tai Pariisissa 10 vuotta sitten syntynyt Puhe Suomen kansalle Jim Morrisonin haudalla. Karille tyypillisesti skaalaa riittää Kirjoitan modernia runoa dadailusta Porno with Wiskeyn äijäilyyn ja Takaisin Ivaloon Beatles-pastissiin.

Uusi kappale, En laula rakkaudesta, ei ehkä ole merkkiteos, mutta slide-soololla maustettu blues sujahtaa vanhan materiaalin sekaan ilman ongelmia.

Esityksissä kuuluu tuhansien soolokeikkojen rutiini, mutta myös yhden oton mentaliteetti (sekä mahdollisesti kankkunen, jonka Peitsamo kertoi vaivanneen sessiota). Tempot voivat vähän huojua ja Hippi kasvihuoneessa -kappaleen taustalla taitaa tipahtaa tambuurini lattialle. Mutta kuten livetilanteessa, taaksepäin ei katsota. Asenne ei aina kanna loppuun asti: esimerkiksi Mississippi voodoo mies, voi yleisön lyödessä rytmiä kasvaa keikkasetin kohokohdaksi jää studion yksinäisyydessä rämpytykseksi.

Tarkkaavainen kuulija löytää kappaleista myös pieniä päivityksiä: Kauppaopiston naisissa nallekarhu on vaihtunut alttoviuluksi, turvaa sateelta suokin Ladon sijaan Nato ja Perseitä perseitä perseitä -kappaleessa mainitaan Kim Kardashian. Silti olisi vaikea väittää yhdenkään levyn kappaleista saavansa 60:llä definitiivistä tulkintaansa. Alkuperäiset ovat aina alkuperäisiä.

60 jättääkin vähän hassun olon. Siinä missä Karin aiemmat juhlalevyt: Skootterin The 10th Anniversary album 1987, Good Vibrations – The 20th Anniversary Album 1997 ja The 30th Anniversary Album 2007 katsoivat kaikki eteenpäin, jää 60 – The 40th Anniversary Album lepäilemään laakereillaan. Jos kyseessä olisi joku muu artisti, voisi jopa ihmetellä olikohan levyssä mitään järkeä.

Mutta kun puhutaan Peitsamosta, joka on jo levyttänyt niin levyllisen trio-soitettua Wigwamia, ukulella säestettyä runonlausuntaa ja syntetisaattorilla soitetun joululevyn, lienevät tämän kaltaiset pohdinnat koko lailla turhia.

Eli eteenpäin, 50th Anniversary albumia odotellessa.