Visionsa mittainen saavutus – arviossa Mikko Joensuun Amen 1, Amen 2 ja Amen 3

"Mikko Joensuu tuntuu häivyttävän itsensä ja oman henkilökohtaisen kokemuksensa musiikista, joka ehkä kuvaakin osaltaan epäpersoonallista, neurooseista ja ajatuslukoista vapaata auvoisaa olotilaa", kirjoittaa Niko Peltonen arvioidessaan Amen-trilogian kokonaisuudessaan.

30.05.2017


Mikko Joensuu
Amen 1

Svart
9,4


Mikko Joensuu
Amen 2

Svart
9,6


Mikko Joensuu
Amen 3

Svart
9,2

Tätä arvostelua ei voi aloittaa muuten kuin seuraavasti: mitään aivan sellaista kuin Mikko Joensuun Amen-trilogia ei ainakaan Suomessa ole koskaan tehty.

Kolme albumia, kolme itsenäistä mutta toisiinsa nivoutuvaa kokonaisuutta, reilusti yli kolme tuntia musiikkia – ainutlaatuisuus pätee jo mittasuhteisiin. Mutta niillä ei olisi väliä, tai oikeammin ne kääntyisivät itseään vastaan, ellei teosten sisältö vakuuttaisi niin syvästi. En nyt tarkoita sitä, millaisista ajatuksista ja tunteista tämä musiikki kumpuaa. Perustunteet ovat universaaleja ja Joensuun kokemus yksi monista. Taiteilijan haaste on synnyttää oman kokemuksensa pohjalta jotain, joka tavoittaa universaaliuden, mutta voi silti olla vain hänen itsensä luomaa.

Joensuu on valinnut strategiakseen maksimalismin ja lähtöoletuksekseen sen, että mitä tahansa voi tehdä. Amen-trilogia ei sisällä pelkästään paljon musiikkia. Se sisältää kauttaaltaan isoa musiikkia – sellaista, joka täyttää kirkkojen kaltaisia avaria, hiljaisia tiloja tai avoimen taivaan alla soidessaan kurkottaa tähtiin.

Kolmen levyn kuunteleminen peräkkäin tuntuu valtavan hyökyaallon alle jäämiseltä tai ehkä oleilulta musiikillisen myrskyn tyynessä keskuksessa ääneksi valjastettujen tunteiden pauhatessa ympärillä. Musiikki luo oman todellisuutensa ja kietoo kuulijan siihen niin huolellisesti, ettei otollisessa tilanteessa enää tule ajatelleeksi minkään sen ulkopuolisen maailman olemassaoloa.

Kullakin levyllä on toki oma identiteettinsä, joka varioi samaa hukuttavaa vaikutelmaa jossain määrin eri tavoin.

Amen 1 on eniten sidoksissa ”laulaja-lauluntekijäperinteeseen”. Sen kappaleet ovat rakenteellisesti selkeitä, akustiselle kitaralle ja koskettimille rakentuvia, mutta näissäkin lauluissa on syvyysvaikutelmaa ja tilan tuntua paljon enemmän kuin tässä viitekehyksessä yleensä. Ykkösosan aloittavat, yli seitsenminuuttiset Enjoy It While It Lasts ja Sometimes You Have to Go Far ovat järisyttävän ylevää musiikkia, ja niiden jälkeen on jo selvää, ettei tässä ole kyse tavanomaisista leirinuotiotunnelmista. Viimeistään Closer My God – levytrilogian ”perinteisin klassikkobiisi” – lyö kanveesiin emotionaalisella ehdottomuudellaan. Siinä laulaa ihminen, joka on selvinnyt kiirastulestaan minuutensa säilyttäen, vaikka kaikki ympärillä onkin ehkä muuttunut toisenlaiseksi kuin hän sen joskus kuvitteli.

Silti: vaikka jo Amen 1 tarkastelee maailmaa jonkin ratkaisevan murroskohdan jälkeen – Joensuu itse on puhunut uskonsa kadottamisesta ja siitä aiheutuneesta masennuksesta – on se vasta tämän matkan alkupiste. Klassinen draamankaari edellyttäisi trilogian olevan toipumiskertomus, ja tätä oletusta tietysti tukevat kakkososan valoisammat tunnelmat, levollisen luottamuksen vire ja huikean There Used to Be a Darkness -kraut-eepoksen pimeyden poissaolon julistaminen.

Amen 2:lla on vielä huomattavasti vähemmän kiire mihinkään kuin ykkösellä, jonka laulujen taustalla voi aistia askelia jouduttavaa ahdistusta ja halua päästä kauemmas pois koetusta. Nyt on tilaa vaikkapa 23-minuuttisen päätösbiisin staattiselle ambient-vellonnalle, jonka soidessa voi vajota syvään, puhdistavaan uneen (kirjaimellisesti, testattu on).

Kakkonen on levyistä majesteettisin ja euforisin. Monin paikoin se kuulostaa pitkältä, raukealta ja täydelliseltä kesäpäivältä, jäännöksettömästi tässä hetkessä olemiselta, menneisyydettömältä ja tulevaisuudettomalta musiikilta.

Amen 3 jatkaa tästä loogisesti. Se sisältää vain kuusi kappaletta, mutta kestää yli 70 minuuttia. Monin paikoin strategia on hajottaa kaikki jäänteet ”biiseistä” yhä elektronisemman äänikudoksen sekaan. Tuossa kudoksessa on vaikutteita ambientista, Tangerine Dreamin kaltaisista nimistä ja ihan silkasta new age -musiikistakin.

Joensuu tuntuu häivyttävän itsensä ja oman henkilökohtaisen kokemuksensa musiikista, joka ehkä kuvaakin osaltaan epäpersoonallista, neurooseista ja ajatuslukoista vapaata auvoisaa olotilaa. Tätä tyyntä tapahtumattomuutta jäsentää kahden instrumentaalisen teoksen jälkeen 19-minuuttinen, aavistuksen uhkaava The Worst in Me kuin muistutuksena siitä, että menneisyyden painokin kulkee yhä mukana.

Lopputulema on silti vapauttava. Eikä trilogia olisi trilogia ilman lankojen sitomista vielä kerran yhteen. Sen tekee kolmososan päättävä Pearly Gates, joka edustaa paluuta ykkösen musiikilliseen muotokieleen, mutta kaikkea koettua viisaampana ja lähes 15 minuutin mittaan paisutettuna.

Tällaiseen määrään musiikkia mahtuu tyhjäkäyntiä, mutta Amen-trilogialla tyhjäkäyntikin on merkityksiä täynnä – aivan kuten todella paksuun romaaniin on mahduttava hengähdystaukoja, jotka luovat dynamiikan, jäsentävät kokemusta ja auttavat jaksamaan. Huippukohdat (Closer My God, There Used to Be a Darkness, Pearly Gates, vain kolme mahdollista nimetäkseni) nousevat omiin ylhäisiin korkeuksiinsa.

Loppulauseena sanottakoon: Mikko Joensuu selvittää leikiten sen suuruudenhullun taiteilijan perushaasteen, että pitäisi kyetä visionsa mittaisiin saavutuksiin.

Lisää luettavaa