Tommi Forsström käsittelee uusimmassa Rumba-kolumnissaan Amanda Palmerin hässäkkää aiheuttanutta tarjousta ilmaisista soittohommista.
Teksti: Tommi Forsström
Internetin vesilasissa on taas raivonnut pieni mutta päättäväinen hirmumyrsky, kun Dresden Dolls -yhtyeestäkin tunnettu ihanainen kabareepunk-diiva Amanda Palmer kehtasi lähestyä ihailijoitaan erikoislaatuisella pyynnöllä. Hän kysyi faniparkoja liittymään livebändinsä jousi- tai torvisektioon ilmaiseksi – tai tarkemmin sanottuna hali-, kiitos- ja kaljapalkalla.
Tämä ei tietenkään internetin käytöspoliiseille kelvannut. Riistäjä-Palmerin ovela juoni oli saatettava kansantuomioistuimen käsiteltäväksi.
Jotta Palmerin röyhkeä suunnitelma saisi vielä arvoisensa taustan, hän oli vastikään kerännyt Kickstarter-palvelulla MILJOONA dollaria joukkorahoittaakseen uuden albuminsa. Siihen verrattuna kotoisen Steen1:mme kymmenentuhannen euron keräysprojekti on melkoista puuhastelua. Neiti siis kehtaa taskut täynnä kahisevaa vielä ruinata ihmisiä talkootöihin viedäkseen produktionsa tien päälle.
2000-luvun musiikkibisnes on hämmentävä paikka. Kuten olemme varmasti kaikki jo kylliksi kuulleet ja lukeneet, artistit ovat kusessa. Spotifyn ruotsalaiset riistävät minkä kerkeävät, levyjä eivät osta kuin portaiden alla olevassa komerossa asuvat musanörtit ja kiertueistakaan on turha kuvitella saavansa penniäkään, kun maailman kaikki muutkin bändit yrittävät tehdä tulonsa livepuolelta ja ylitarjonta raivoaa.
Tämä ehtyvien tulovirtojen ristiaallokko on toki omiaan synnyttämään monenlaisia mahdollisuuksia epätoivoon ja hyväksikäyttöön. En vain ole ihan varma onko Palmerin tapauksessa kyse siitä.
Vasta-argumentoijien banderoilleihin on tietysti tussattu klassinen iskulause ”työstä on maksettava korvaus”. Vaikka toki lähtökohtaisesti kannatan ammattiliittojen tarjoamaa mahdollista työntekijäpuolen järjestäytymiseen parempien neuvotteluaselmien toivossa, tässä tapauksessa en voisi olla enempää eri mieltä.
Yksi asia, joka nimittäin on harvinaisen selvää tämän päivän musiikkiin liittyvissä tulovirroissa, on se, ettei helppoja ja kaikille sopivia ratkaisuja ole olemassa. Paperityöläisen palkkaa neuvoteltaessa voidaan lähteä siitä, että kaikki ihmiset vuokraavat vapaa-aikaansa saman mallin mukaan, mutta 2010-luvulla muusikoiden tulot tulevat – jos ovat tullakseen – varsin moninaisista lähteistä.
Siksi on erittäin vaarallista lähteä vetämään rajaviivoja sille, mitä saa tehdä ja mitä ei. Artistin on voitava aina ja kaikissa olosuhteissa määrittää itse, minkä arvon ajalleen ja taidolleen hän kulloinkin pistää.
Olen itsekin soittanut ja tehnyt musiikkia lukuisia kertoja ilmaiseksi. Joskus huvikseni, joskus edistääkseni ”uraani”, joskus palvelukseksi kaverille, joskus parantaakseni maailmaa tukikeikalla ja usein ihan vaan saadakseni hieman huomiota ja voidakseni päteä.
En ymmärrä, miksi en olisi saanut tehdä niin, jos itse halusin.
Palmer ei kuitenkaan ole pakottamassa ketään mihinkään. Hän on vain ratkomassa omalla tavallaan ongelmaa, jonka jokainen mahtipontista orgaanista musiikkia maltillisella suosiolla tekevä tuntee tuskallisesti: produktion koko voisi aina olla ainakin 50% isompi kuin mihin budjetit antavat myöten. Sovitukseen mahtuisi aina pari kontrabassoa, armeija Rhodes-taitureita ja joku improvisoimaan kukkopillillä, vaikka rahaa on korkeintaan trioon.
Riisutun version kanssa kiertämisen sijaan Palmer kuitenkin tarjoaa faneilleen ainutkertaisen mahdollisuuden tehdä kiertueen konserteista ikimuistoisempia kokemuksia: suurempia, yhteisöllisempiä ja ainutkertaisempia. Palmer ei pakota ketään töihin, hän kutsuu osallistumaan.
Jos hänen fanikantansa musiikillisesti lahjakas osajoukko tähän lähtee, oli motivaationa sitten nautinto, osallistuminen, taitojen kehittäminen, elämykset, ilmainen kalja tai edes huomio ja päteminen, keitä me muut olemme tätä kyseenalaistamaan?
Tai jos Palmerin kutsu kaikuu kuuroille korville ja fanikannan humppamuusikot jäävät kotiin odottelemaan rahakasta hääkeikkaa samalle illalle, kuka häviää?
Aiheesta ja sen ympäriltä löytyy rutkasti lisäluettavaa internetistä. Myös siitä, miten Palmer sai tuhottua joukkorahoittamansa miljoona dollaria. Googlatkaa.
Kolumni on julkaistu Rumbassa 10/12.