Pienessä kaupungissa voi olla ahdistavaa, jos kuuntelee toisenlaista musiikkia kuin mihin kovat pojat ja viileät tytöt antavat luvan. Rumban kolumnisti Jami Järvinen kertoo aiheesta lisää.
Teksti: Jami Järvinen, kuva: Alasdair McLellan
Viime aikoina on ollut kohua homoseksuaalien eheytyshoidoista. Muutamat uskonnolliset yhteisöt ovat ottaneet tehtäväkseen tarjota epäraamatullisista tunteistaan kärsiville kansalaisille terapiaa, jonka väitetään pystyvän muuttamaan sukupuolinen suuntautuneisuus. Käytännössä kyseessä on kuitenkin henkinen pahoinpitely. On näet asioita, joita ei valita. Niihin synnytään.
Parempi kaapin ulkopuolella kuin kaapissa. Siksi meidän on ensin palattava kahden vuosikymmenen taakse.
1990-luvun alku Mäntsälässä on raskas. Pitäjä sijaitsee kuusikymmentä kilometriä Helsingistä pohjoiseen. Henkisesti ja fyysisesti litteä taajama on juuri tarpeeksi kaukana stadista ollakseen aidosti juntti ja kyllin suuri kuvitellakseen, ettei ole. Harrastuksilla tarkoitetaan puhujasta riippuen joko pillurallia ja kaljanjuontia tai urheilua jossakin kylän lukemattomista urheiluseuroista – höystettynä pillurallilla ja kaljanjuonnilla. Tupakkaa saa laillisesti ostaa 16-vuotiaana, viinaa laittomasti milloin vain.
Läpeensä velkaisten omakotitalojen keskellä orastavassa lamassa murrosikäiset kehittävät selviytymisstrategiakseen saman kuin lähiönuoret aina: jengin. Muotitrendit saavat toimia lauman liimana. Ytimessä on musiikki, eikä koodista poiketa.
Kestäkää, tämä muistelujakso on kohta ohi.
Niukalti saatavilla olevasta tarjonnasta poimitaan levylautaselle tai korvalappustereoiden kasettipesiin vain kaikkien hyväksymät artistit. Valikoima supistuu nopeasti pariin kolmeen yhtyeeseen: Nirvanalla, Guns N’Rosesilla ja Skid Row’lla on kaikilla kannattajakuntansa. Pojat fanittavat ensiksi mainittua, tytöt jälkimmäistä, kaikki keskimmäistä. Minä en fanita niistä mitään.
Kukaan ei selitä minulle, miksi Pet Shop Boys on kielletty. Tai mitä pitäisi tehdä, kun Nirvana inhottaa – Kurt Cobain on tuhnuisempi kuin Juice Leskinen oli Hittimittarissa 1986. Gunnarit dominoivat levymyyntilistaa kahdella albumilla, joissa on yhteensä yksi kuuntelukelpoinen biisi. Skid Row ei edes etäisesti innosta, onhan Erasuren Chorus juuri ilmestynyt.
Paineeni pysyä kaapissa on pakottava, mutta eräänä päivänä se tapahtuu. Ovi revitään selälleen, kaikki on selkeää ja räikeää.
Ruotsin televisio aloittaa lähetykset Uudellamaalla. Palvelu on tarkoitettu rannikkoseudun suomenruotsalaisille, mutta herkällä virittelyllä analoginen signaali saadaan poimittua myös kaukana sisämaassa sijaitsevaan mäntsäläläisvastaanottimeen. Tolkuttoman rakeisessa kuvassa kekkaloi kaikkine kauneuspilkkuineen Army of Lovers -yhtye Obsession-biiseineen.
Ruotsalaisbändin ilkikurisen popin keimaileva yhtenäistaideteos räjäyttää synapsini. Salatut tunteet aivojeni uumenissa pulppuavat esiin. Minun on pakko tunnustaa musiikillinen suuntautuneisuuni. Ei enää teeskenneltyä grunge-asiantuntemusta. Minä rakastan homopoppia! Kuulitteko, homopoppia!
Kaikkina maailman aikoina kasvaminen aikuisuuteen on hävyttömän vaikeaa. Pitäisi pystyä määrittelemään mahdottomia ilmiökokonaisuuksia ilman kokemuksen suomaa varmuutta. Onko tämä ihastusta vai pelkoa? Teenkö yleensä mitään oikein? Kun on ylivoimainen tehtävä sanoa ääneen, mentäisiinkö mieluummin lihapiirakalle vai hampurilaiselle, kysymys siitä, kuinka haluaisi sukupuolielimiinsä kajottavan, on kaiken ajattelutoiminnan ulottumattomissa.
Musiikin kanssa ihminen on yhtä pahassa pinteessä kuin seksin.
Yli-ikäisen kolumnistin lapsuudenkokemukset kivikauden maaseutuyhteisössä eivät toki ole sellaisenaan siirrettävissä nykyaikaan. Lukuisten huhujen ja yli-innokkaiden viestintätutkijoiden mukaan 2010-luvun nettimaailmassa musiikkiharrastus on ”eklektistä”, päinvastoin kuin muinaisessa Kekkoslovakiassa. Nuoriso on kielitaitoisempaa kuin ennen ja poimii maailmanlaajuisesta tarjonnasta haluamansa. Malesialainen dubstep kohtaa ugandalaisen jazzin oululaisen varhaisteinin iPhonessa.
Mutta – ja aina on mutta – käytäntö näyttää kuitenkin toiselta. Musiikkilehdet nostavat kanteensa ja verkkosyötteisiinsä samat artistit. Suurten levy-yhtiöiden tuotokset ja megabändit ovat radioverkkojen soittorotaatiossa. Edes MySpace-artisteja ei enää tehdä. Latauslistoilla saattaa olla useampia musiikkigenrejä kuin kaksikymmentä vuotta sitten, mutta suosikkibändit ovat yhä laskettavissa yhden käden sormilla. Eikä haittaa, vaikka käytettäisiin sahatyöntekijän nakkeja.
Tälläkin hetkellä Suomessa on tuhansia lapsia, jotka rimpuilevat kiellettyjen musiikillisten tunteiden kanssa.
Heidän ystävänsä kuuntelevat korvat rämisten bileräppiä, suomimetallia tai melodiatonta Idols-soulia, eivätkä he pysty ymmärtämään, miksi tuo yksi kiemurtelee niin tuskaisen näköisenä auton takapenkillä. Hän on vailla toivoa. Kukaan ei enää tee nokkelilla sanoituksilla varustettuja, leikkimielisiä pop-kappaleita. Niiden valmistus lopetettiin kannattamattomana vuosia sitten.
It gets better, sanovat kuuluisat artistit, jotka ovat ladanneet netin täyteen videoita, joissa he otsa huolestuneessa kurtussa vakuuttavat, että kyllä se siitä, jokaiselle on jotakin. Jos ei siinä jumalanhylkäämässä taajamassa, niin muualla. But does it? Lopettaisivat puhumisen ja lataisivat nettiin edes yhden uuden homopop-kappaleen.
Kolumni on julkaistu Rumbassa 11/12.