”Olen kasvanut oululaiseen iskelmäperheeseen. Talossamme soi aina iskelmää, perinteisestä Sillanpäästä ja Jamppa Tuomisesta uudempaan poppi-iskelmään kuten Laura Voutilaiseen tai Anna Erikssoniin. Äitini levyhylly oli valtava aarreaitta, josta kävin nappaamassa levyjä summamutikassa.
Ensimmäinen oma löytöni sitten lastenlaulujen oli vanha itse äänitetty c-kasetti, jossa luki Abba. Soimaan lähtenyt Ring Ring räjäytti tajuntani. Olin kahdeksan vanha, joten en ymmärtänyt sanoista mitään, mutta sen soundi, harmonia ja melodisuus upposivat heti.
Jos johonkin hurahdan, hurahdan sitten täysillä. Etsin heti käsiini koko Abban tuotannon, ja kolusin kirjastoja tietoa janoten. Myös äitini joutui teinivuosien Abba-fanituksensa takia tentattavaksi. Kun muutin myöhemmin pois kotoa enkä päässyt enää käsiksi äitini levyihin, jouduin ostamaan tuotannon itselleni. Mukaan tietysti kaikki deluxe-versiot, bändipaidat, hupparit, kaulakorut ja historiikki. Myös livet ja radioäänitteet piti ottaa haltuun. Kaikki.
Ensimmäinen Abba-älppärini oli Super Trouper (1980), ja se on edelleen suosikkini. Bändin löytämisen jälkeen alkoi pian Spaissari- ja Bäkkäri-buumi, mutta Abba on säilynyt lempparina tähän päivään asti.
Iskelmätalossa soi tietysti myös Agents. Ihailen Esa Pulliaista, mutta suuri idolini oli Jorma Kääriäinen. Hänen äänenkäyttönsä ja -värinsä jättää minulta sydämenlyöntejä välistä. Koko Kääriäis-tuotanto löytyy luonnollisesti hyllystä. Niistä on vaikea valita suosikkia, mutta Agents Is More! (1997) sisältää muun muassa loistavat kappaleet Kaupungin illassa yksin, Yksi ainoa ikkuna ja Päivin öin.
Toinen kotimainen hurahdukseni oli Yö. Olin 14-kesäisenä ajamassa isäni kanssa moottoripyörällä Kilpisjärvelle, ja minulla oli povariin sullottu walkman, jonka sisällä oli serkulta löytämäni Legenda-tuplakokoelma (2001). Kun kaarsimme mutkan takaa perille, eteen avautui Kilpisjärven kylä, järvi ja tunturi, ja korvissa soi ”vie mut minne vaan, taivaanrannan taa”. Muistan sen kuin eilisen. Yöllä on paljon biisejä, jotka assosioituvat joihinkin tilanteisiin. Likaiset legendat oli ensi-ihastukseni, Sunnuntaisin kuolee kuninkaat on all time -lemppari.
Kolme vuotta myöhemmin olin jo heidän kanssaan lavalla laulamassa taustoja. Olin 17-vuotias nobody, ja pääsin kiertueelle idoleitteni kanssa. Se oli kuin tuhkimotarinasta.
Lukiossa kiinnostuin a cappellasta – olin juuri se, joka aina laulaa terssiä joka melodian päälle. Pääsin kaverin kanssa lauluyhtyeeseen Loud Speakers, jonka kanssa treenasimme aivan hulluna. Kaikki mahdolliset hyppytunnit, arki-illat, viikonloput ja etenkin ruotsin tunnit treenattiin. Muistan iltaisin itkeneeni ja hakanneeni pianoa lauluja harjoitellessa. ”Mä opin tän”, huusin.
Koko porukan lemppari oli ruotsalainen a cappella -yhtye The Real Group. Bändin nuotteja pystyi ostamaan netistä, jotta vaikeat, upeat sovitukset saatiin avattua. In the Middle of Life (2005) soi silloin jatkuvasti. Sen laulusuoritukset olivat täydellisiä, joten en pienenä perfektionistina kestänyt laulaa itse virheellisesti.
Siihen minut opetti vasta Adele.
Olen aina ihaillut vahvoja naislaulajia. Abbassa niitä oli kaksi, samoin The Real Groupissa. Adele on kuitenkin huikaissut itsevarmuudellaan, esiintymis- ja laulutaidoillaan sekä huumorillaan minut täysin. Albumilla 21 (2011) on pelkästään sairaan hyviä biisejä. Olen seurannut Adelen livevetoja naama kiinni näytössä, että ”miten sä teet ton?”
Adele uskaltaa myös mokata. Eräällä liveäänitteellä on selvästi falskeja nuotteja, mutta niitä ei ole jälkimiksattu pois. Adele on inhimillinen. Kun oma turhan pedantti itsekuri ahdistaa, tämä muistuttaa, että voi olla loistava ilman teknistä täydellisyyttä.
Toinen vastaava vahva huippulahjakkuus on yhdysvaltalainen Christina Perri. Häämatkallani ajoimme monta sataa mailia päästäksemme New Yorkista Perrin keikalle, ja se oli sen arvoista. Hän hallitsee laulun, pianon, rummut, kitarat, kaiken. Erityisesti silloin soi Lovestrong-albumi (2011).
Laulaja-biisintekijänaiset ovat kiehtoneet aina. Siksi tulevan Vain elämää -kauden artisteista Chisu on minulle tutuin. Koko tuotanto on hyllyssä, jälleen kerran. Sama juttu Anna Puun kanssa. Ylipäätään sarjan vieraiden musiikki oli tuttua ennestään. Mikael Gabrielia en uskonut kuulleeni, mutta soitettuani häntä Spotifysta iso osa muistuikin mieleen.
Tykkään edelleen ostaa levyjä, vaikka usein lataan ne koneelle ja teen kappaleista oman soittolistan. Nyt levyjä on kaapissa varmaan viitisensataa. Ehdotuksia, minne ne saisi siististi survottua?”
