Gas – metsäteknon kuningas

Gas on kölniläisen teknomestarin Wolfgang Voigtin tunnetuin projekti. Sitä määrittää jylhä ja painostava, minimalistinen soundi, jossa soivat metsä ja äärimmäisyyksiin hidastetut orkesterisatsit. Tekijänsä henkilökohtaisimpiin kuuluva projekti jäi tauolle vuosituhannen alussa, mutta palasi pari vuotta sitten kenties nimekkäämpänä kuin koskaan.

05.02.2019

Gasin musiikista lausutut luonnehdinnat tuovat mieleen Henry David Thoureaun klassikkokirjan Walden. 1800-luvun puolivälissä ilmestyneessä antimodernin ajattelun merkkiteoksessa paetaan kahdeksi vuodeksi metsään pohtimaan olemassaolon mielekkyyttä teknologisen myllerryksen keskellä.

Thoureau pohtii paljon ihmisen liikkumista: sitä, miten tuolloinen uutuuskeksintö rautatie tulisi muokkaamaan käsityksiämme tiloista ja välimatkoista. Jalan pitkin Massachusettsin korpia taivaltanut kirjailija koki koneellisesti kulkevan ihmisen käsityksen matkustamisesta vääristyneeksi, koska matkaamisen kokemus jää junan ikkunasta nautittuna huomattavasti vaillinaisemmaksi.

Lisäksi Thoureaun logiikan mukaan viidenkymmenen kilometrin matka naapurikaupunkiin kestää junalla oikeastaan pidempään kuin jalan. Patikoijalle riittää, että hän pistää aamulla jalan toisen eteen ja saapuu illalla perille. Junamatkustajan pitää ensin tehdä päivän verran töitä voidakseen tienata junalipun verran, ja sitten vasta vapauttaa itsensä matkalle. Eivätkä junatkaan kulje koko aikaa.

Ennen kaikkea Thoureau piti harhailuja lähimaastossa kaikkein ylevimpänä matkaamisen muotona, koska voidakseen mennä kauas täytyy nähdä lähelle, ja totuus löytyy kaurapuurosta, ja mitä tällaisia iskulauseiksi typistettäviä viisauksia nyt onkaan.

Gasin musiikki on niin ikään versonut seikkailuista tekijänsä kotiseudulla. Kölnin kyljessä sijaitseva Köningforstin valtava metsäalue on Wolfgang Voigtin oma Walden: elämän ja taiteen alku ja loppu sekä jatkuva inspiraation ja kiertokulun kenttä, jonka oksistot odottavat kävijäänsä eksymään uudelleen ja uudelleen.

Voigt haluaakin eksyä. Hän on usein puhunut siitä, ettei pidä ”keskittymisestä”. On hyvä opetella ja tuntea perinne, koska ilman sitä mitään taiteen rakennetta ei olisi, mutta taidetta tehdessä ne täytyy myös unohtaa. On jännittävämpää harhautua ojasta allikkoon kuin edetä ennalta määrättyjä pitkospuita – olkoonkin, että matka voi kestää pidempään.

Gasin musiikki on juuri nimensä veroista: se on lähes hahmotonta. Kuin usvaa, utua tai, niin, kaasua, joka leijuu ja velloo, antaen tuulen riepotella minne sattuu. Tartuttaa oksiin, puhaltaa kallioiden lomitse. Joskus vastaan tulee bassorummun takoma pulssi, kuin eläinten talloma polku tai kalliopuro.

Pitchfork-musiikkimedian toimittaja Philip Sheburne kuvaili, ettei Gasin musiikissa ole kyse yksittäisistä melodiamotiiveista tai riffeistä, vaan kokonaisuudesta. Tämä on toki tavanomainen ambient-musiikkiin liitettävä lukuohje, mutta erityisen hyvin se sopii Voigtin luomalle äänipilvelle. Gasin musiikki on massaa: valtavaa ja tiheää sydänsaksalaista sekametsää.

Mystisestä kehystyksestä huolimatta Gasin musiikissa ei sinällään ole mitään mystistä tai esoteerista. Vaikka Voigt onkin hieman leikkimielisesti puhunut, että haluaa Gasin musiikin kautta ”tuoda discon metsään”, on häntä kovin vaikea kuvitella esiintyväksi jollekin korvessa järjestettävälle, uv-valoissa kylpevälle psykedeliafestarille. Hän edustaa lopulta aivan toisenlaita estetiikkaa. Gasin musiikissa ei metsämotiiveista huolimatta ole mitään ihmisen ja luonnon ”suhdetta” esiin tuovaa agendaa tai muuta ”hippiä”. Metsä on vain kuvastoa.

Siksi Wolfgang Voigtista ei olisi uudeksi Henry Thoureauksi. Hän palaa aina metsästä illaksi kotiin Kölnin valoihin. Hänen käyttämänsä rakennuspalikat edustavat urbaania ja kovaa, järjestelmällistä teknologiaa. Ne ovat valtavia orkesteriteoksia tunnistamattomiksi hidastettuina, leikeltyinä ja muunneltuina, joiden rönsyilyä hillitsee korkeintaan bassopulssin runko. Tämä toimintatapa kytkee hänet väistämättä osaksi traditiota – ja niin kuuluukin olla.

Köln lienee Berliinin jälkeen ehkä tärkein kaupunki saksalaiselle avantgardelle. Perinne, jonka nykysäveltäjä Karlheinz Stockhausen aloitti, siirtyi käytännössä sellaisenaan 60–70-lukujen äänikokeilijakollektiivi Canille, ja on suorastaan enteellistä, että seuraavakin kölniläisen erikoismusiikin soihdunkantaja tultiin tuntemaan kolmella kirjaimella. Gas on kokeelliselle teknolle samanlainen mammutti kuin Can taiderockille tai Stockhausen nykymusiikille.

Kuuttakymmentä lähestyvä Voigt oli alansa konkari jo Gasin syntyessä 1990-luvun puolivälissä. Hän teki 1980-luvun lopulla veljensä Reinhardtin kanssa opintomatkoja Lontooseen keskelle kuuminta acid house -buumia, ja päätyi perustamaan Kölniin Delirium-nimisen teknolevykaupan. Siitä versoi, teknoalalle ominaisesti, liuta taiteilija-aliaksia (Wassermann, Love Inc, M:I:5…), yhteistöitä, singlejä ja levymerkkejä (Kompakt, Profan).

Voigt on piilottanut itsensä hengästyttävään määrään saksalaista teknoa muokannutta nimiä. Erinäisten lähteiden mukaan hän on julkaissut tähän päivään mennessä päälle 160 albumia, jotka sisältävät melko kirjavan skaalan elektronista musiikkia aina Warp Recordsin acid house -soundista hyvinkin tylyyn ja teolliseen paukutukseen – tai vaihtoehtoisesti hilpeisiin böömiläisen polkan sampleihin.

Tämä kaikki mieheltä, joka on listannut inspiraation lähteikseen muiden muassa T-Rexin, Bachin, Miles Davisin, kanssakölniläisensä Stockhausenin ja Scritti Polittin.

Laaja musiikillinen sivistys on tuonut myös perspektiiviä ja leikkisyyttä. Esimerkiksi Voigtin Profan-levymerkki julistautuu motossaan ”kompleksiseksi ja teoreettiseksi”, mutta samalla ”kevyeksi ja popiksi”. Sen julkaisema musiikki on ”Bee Geesia, ei Documentaa”, viitaten saksalaiseen, joka viides vuosi järjestettävään nykytaidenäyttelyyn. Kaikkein konkreettisimmin tämä ajatus hahmottuu Gasin kenties kehutuimman albumin otsikossa, joka on ytimekkäästi ”Pop”.

Wolfgang Voigt on siis lopulta melko tyypillinen avantgarden ja popin rajapinnoilla toimiva tämän päivän musiikintekijä. Hän on instituutioiden ulkopuolelta tuleva taiteilija, joka nauttii suosiota Wiren, Quietuksen tai Pitchforkin kaltaisten mielipidevaikuttajien piirissä. Hänen toimintatavoistaan ja musiikillisesta kädenjäljestään tulee ajoittain mieleen amerikkalainen ambient-taiteilija William Basinski, mikä korostuu etenkin Gasin tapauksessa.

Jos Basinski koosti suurteoksensa Disintegration Loopsin hajoavien kasettinauhojen suhinasta, syleilee Gas vinyylirahinan läpi hahmottuvia orkesterisatseja. Sämplemedia on olennainen osa äänikuvaa: vinyylipinnan rahinat ja ritinät tuovat musiikkiin eräänlaista käsinkosketeltavaa multaisuutta, mikä sopii musiikin metsämotiiveihin.

Esimerkiksi Gasin debyyttialbumi Zauerbergin huminat koostuvat muiden muassa Arnold Schönbergin, Richard Wagnerin ja Alban Bergin musiikista koostetuista sampleista, jotka on tietenkin muunnettu täysin tuntemattomiksi. Samanlaista aavemaisena toistuvaa ja painostavaa, paksua huminaa ovat Basinskinkin kasettiteokset täynnä.

Mutta miksi juuri Gasista tuli Wolfgang Voigtin juhlituin projekti? Vuonna 1995 sen piti olla vain yksi työnimi muiden joukossa. Pop-klassikon jälkeen taiteilija laittoikin sen seitsemäksitoista vuodeksi uneen, kunnes parin vuoden takainen sitten ilmestyneellä Narkopop-albumi herätti sen taas henkiin. Levy nousi esimerkiksi yllä mainittujen musiikkimedioiden vuosiäänestysten kärkipäähän.

”Gasin viehätystä on vaikea selittää”, on Voigt vastannut ainakin silloin, kun levynhiplaajien päämaja Discogs haastatteli häntä. ”Mutta siinä on jotakin näkymätöntä intensiteettiä ja vetovoimaa, joka houkuttelee ihmisiä myös teknoskenen ulkopuolelta. Pidän Gasia yhtenä henkilökohtaisimmista projekteistani.”

Mutek 2009

Ehkä se riittää. Kun kuuntelee Voigtin muita projekteja, tuntuu osa niistä enemmän tietynlaisilta tyylikokeiluilta, ja kenties juuri tämä kokeilunhalu on saanut Voigtin luomaan erilaisia soundeja erilaisilla nimillä. Se ei sinällään yllätä, kun tietää Voigtin pitävän itseään ennen kaikkea konseptitaiteilijana.

Tietenkin myös Gasilla on selkeä konsepti joka näkyy ja kuuluu kauas, mutta samalla sen mahtava humina on onnistunut kairaamaan itsensä elektron ja kokeellisen musiikin genremoninaisuuden läpi. Gasin soundi on samalla lailla ehdottoman erityinen ja välittömästi tunnistettava kuin mainitulla Basinskilla, Aphex Twinillä tai Tim Heckerillä – sikäli kun sille haluaa löytää viitteellistä kaikupohjaa muista moderneista ja nimekkäistä elektroveistäjistä. Siinä on mystiikkaa, säihkettä ja toismaailmallista houkutusta – ja siksi se on, Voigtin omien sanojen mukaan, pop.

Gas esiintyy Helsingin Savoy-teatterissa perjantaina 8.2.

Lisää luettavaa