Arviossa Kurt Cobain: Montage of Heck – suuren lahjakkuuden tuskaisa ja aivan liian lyhyt tarina

Kurt Cobain lapsena.

Nirvanan lauluntekijää Kurt Cobainia käsittelevä dokumentti Montage of Heck ottaa nimensä Cobainin nuorena tekemästä äänikollasikasetista. Siinä on kitaralla rämpyteltyjen demojen seassa pätkiä kauhuelokuvien soundtrackeilta sekä muuta hulinaa ja hälinää. Löydettyään kasetin Cobainin jäämistöistä ohjaaja Brett Morgen (muun muassa The Kid Stays in the Picture, Rolling Stones -dokumentti Crossfie Hurricane) sanoo elokuvan pressimateriaalissa löytäneensä ”portaalin Cobainin mieleen”.

Montage of Heckin esittämä kuva Cobainista tuntuu todenmukaiselta. Elokuva kyllä ihailee hänen lahjakkuuttaan ja periksiantamattomuuttaan, mutta näyttää häpeilemättä myös lapsensa ensimmäisen hiustenleikkuun missaavan, kamoissa olevan isän, joka haluaisi vain nukkua. Elokuva ei nosta rockikonia jalustalle eikä peittele tai säästele mitään.

Morgenilla on ollut saatavillaan aiemmin esittämätöntä aineistoa. Esimerkiksi Cobainin vanhemmat ja sisko puhuvat nyt ensi kertaa kameralle. Varsinkin äiti tuntuu aivan samasta puusta veistetyltä kuin Courtney Love, kun taas obeesi isä ja painajaismaisen suihkurusketuksen verhoama äitipuoli saavat ymmärtämään, miksi Cobainin teki mieli välillä asua sillan alla. Joka sekin on ilmeisesti mytologiaa, vaikka Montage of Heck näyttääkin Kurtin polttamassa tötsyjä tuon samaisen sillan alla.

Hollantilaisen animaattorin Hisko Hulsingin kuvittamat, kaseteilta löytyneet Cobainin monologit ovat eräitä elokuvan antoisimpia osioita. Ääni on Cobainin, ja Hulsing suhtautuu tehtäväänsä myötätunnolla ja pieteetillä.

Kuvat välittävät monologia esimerkillisesti. Morgenin itsensä animoimat Cobainin muistikirjat piirustuksineen ja tuherruksineen saavat aiheen heräämään henkiin, eivätkä ne tunnu hyväksikäytöltä.

Elokuvan suurin ansio on siinä, miten Morgen on rajannut osallistuvan kaartin “niihen viiteen ihmiseen, jotka olisivat tulleet Kurtin hautajaisiin, jos hän olisi jäänyt talonmieheksi” eikä olisi koskaan breikannut maailmanmaineseen: vanhemmat, ensimmäinen tyttöystävä Tracy Marander, Nirvanan basisti ja paras ystävä Krist Novoselic ja tietenkin vaimo Courtney Love.

Mukana ei ole Dave Grohlia (luojan kiitos), ei jokapaikankriitikko Dave Frickeä (joskin parin haastattelun ääninauhalta kuuluu tuttu nariseva ääni), ei tuttuja tai skeneilijöitä.

Kohtalotovereita näkyy stillkuvissa ja kuuluu ääninauhoilla: Cobain intoilee Melvinsin Buzz Osbornen kanssa puhelimitse tehdyssä haastattelussa Jonathan Kaplanin elokuvasta Over the Edge. Sen esittämä lukiolaisten väkivaltainen kapina tuntuu hyvin tutulta ainakin Smells Like Teen Spiritin videon nähneelle katsojalle.

Tuo suuri hitti on selvästi se napa, jonka ympärillä elokuva pyörii – se tyyni kohta sen myrskyn silmässä, joka Cobainin lyhyt ja ilmeisen tuskaisa elämä oli. Suosion ja hyväksynnän vihdoin tullessa huomaa melkein purskahtavansa itkuun. Osittain kai siksi, että tietää, mihin tarina johtaa, mutta myös sen lahjakkuuden ja kauneuden edessä, joka maailman silmien edessä aukesi.

Katsojaa kylmää Kurtin Wendy-äidin reaktio tilanteessa, jossa hänen poikansa on tullut kalsareillaan (aivan kuten isänsä, opimme silmiä pyörittelevältä äidiltä) soittamaan uuden levynsä masteria olohuoneeseen. “Aloin itkeä, mutta en ilosta vaan pelosta. Sanoin hänelle, että nyt on parasta pistää turvavyöt kiinni, sillä sinä et kuule ole valmis sille, mitä tästä seuraa”, Wendy kertoo.

Ja niinhän Cobain ei ollut. Alamäki on nopea ja järkyttävä, eikä sillä mässäillä.

Rooman itsemurhayritys nähdään vielä, mutta sitten elokuva ajaa seinään, jota seuraa vain musta ruutu ja tyly valkoinen teksti, joka ilmoittaa päähenkilön kuolleen.

Elokuva siis katkeaa – aivan kuten Cobainin elämä katkesi – äkillisesti ja varoittamatta.

Kaunis yksityiskohta on, miten lapuuden kaitafilmejä säestänyt vauvojen nukutusmusiikiksi kellopelillä soitettu All Apologies värittää viimeisiä kuvia riisuttuna akustisena versiona. Alku ja loppu, alfa ja Omega.