Levyarvio: Kirkkaasti palava Mesmeria on parasta CMX:ää aikoihin

CMX vuonna 2015.

Mesmeria tuo mieleen CMX:n Aura-klassikon, kirjoittaa Juha Wakonen arviossaan.

Toisen mielipiteen albumista löydät 13. helmikuuta ilmestyvästä Rumbasta 1/15.

CMX: Mesmeria
Sony
4-puoli

Levyntäysi elävää tulta.

MesmeriaKolmekymppisiään tänä vuonna juhlistava CMX on vihdoinkin malttanut päästää irti siitä tynnyrissä majailevan kyynikon roolista, joka on tällä vuosituhannella lähinnä manannut auringon edessä seisoskelevaa kuningasta erilaisin hienoin sanankääntein.

Taistellessaan ylevien ajatusten puolesta matalaotsaisuutta vastaan CMX tuntui edellisillä levyillään väsähtäneen käymäänsä sotaan. Terävämpiä yhteiskunnallisia sävyjä saaneet laulut tyytyivät turhan usein vain toteamaan kvanttimekaniikan, metafysiikan ja mytologian keinoin sen, jonka me kaikki tiedämme jo muutenkin: että maailma on haurasta pintaa, ja kun tuo pinta menee rikki, sen alta paljastuu pelkkä hirvittävä lihamylly. Että ihmisen typeryydelle ei ole sen enempää rajaa kuin puoliintumisaikaakaan.

Käyttöoppaaksi 2000-luvun CMX:ään kelpaa esimerkiksi bändin pitkän uran hienoimpiin kuuluvan Aion-albumin (2003) kappale Palvelemaan konetta, joka kertoo siitä, miten mitäänsanomattomuutta hyveenä hellivä ja kaiken tasapäistävä maailma jäädyttää meidän sydämemme. Ja siinä missä koko Aion on metafyysinen tutkielma pahuuden yleisestä luonteesta, sitä seurannut Pedot (2005) puolestaan näyttää tapaustutkimusten tarkkuudella tuon pahan ilmenemisen meissä ihmisraukoissa.

Järkälemäinen tieteiseepos Talvikuningas (2007) edustaa tässä suhteessa tervetullutta irtiottoa, mutta yllättävänkin kuulaasti soiva Iäti (2010) esitti jälleen ihmisten väliset suhteet sotatiloina tai sotien aikaansaamina raunioina.

Kaksi vuotta sitten julkaistu, kovaksi karkaistu Seitsentahokas tuntuu taas perustuvan lähes pelkästään sille yksinkertaiselle ajatukselle, että mitä enemmän metelöidään, sitä varmemmin edes joku havahtuu.

Nyt Mesmeria kuitenkin puhkaisee ahtojään kertaheitolla – eikä vähiten siitä syystä, että sen lauluissa sydämet ovat vihdoin sulaneet. Itse asiassa ne ovat nyt täynnä polttavaa laavaa.

Levy on tarttuvista kertosäkeistä ja kauniista lauluista punottua musiikkia vailla ensimmäistäkään pakotettua traktaattia siitä, mikä todellisuuden vallitsevassa tulkinnassa on vikana.

Turhautuneen nyrkin puimisen sijasta Mesmeria kysyy omiin maailmoihinsa eksyneiden näkökulmien kautta niitä ehtoja, miksi yksi tulkintahorisontti määritellään ”todemmaksi” kuin jokin toinen.

Mesmeria on hyvällä tavalla sisäänpäin kääntynyt levy. Näkökulmien moneus heijastuu selkeästi tapaan, jolla yhtyeen sanoittaja ja pääasiallinen lauluntekijä A. W. Yrjänä avaa aiempaa suorasanaisemmin esimerkiksi omakohtaisia muistojaan.

Ojai-kappale periytyy yli kahdenkymmenen vuoden takaa ajalta, jolloin Yrjänä kirjoitti sen aihion samannimisessä paikassa ja erottuaan silloisesta tyttöystävästään.

Kitaristi Timo Rasion kertakaikkisen upeaan pianokuvioon sovitettu Teräs ei sisällä lainkaan Yrjänälle tyypillistä korkealentoista sanankäyttöä, vaan sen paljaiksi muistoiksi riisuttu teksti kuvaa koskettavasti ja poikkeuksellisen suoraan kirjoittajansa nuoruuden torniolaista (mielen)maisemaa. Tällaisenaan Teräs kiilaakin itsensä kertaheitolla yhdeksi CMX:n kaikkien aikojen kauneimmista lauluista.

Mikäli Mesmerialle etsitään vastinetta bändin aiemmasta tuotannosta, sielunkumppani löytyy vuonna 1994 julkaistusta Aurasta. Levyt voivat musiikillisesti olla hyvinkin kaukana toisistaan, mutta molemmilla albumeilla soittaa yhtye, joka löytää jotakin merkityksellistä siitä, miltä jokin aikaa hylkivä äärimmäinen kysymys tuntuu.

Toisin sanoen sekä Auralta että Mesmerialta löytyy poikkeuksellisen paljon kappaleita, joissa sankan symbolisen kuvaston alta paljastuu omakohtaisuuden mahdollistavaa tarttumapintaa. Siis jotakin sellaista, joka tuuppaa kuuntelijansa ajatukset nykyhetkestä kohti menneisyyttä ja muistoja.

Sitä, että Mesmeria erottuu edukseen CMX:n tällä vuosituhannella ilmestyneiden levyjen joukosta, on varmasti kiittäminen myös tuottaja Arto Tuunelaa. Albumi on kauttaaltaan selkeä ja kirkas, ja erityisesti kitarat ovat saaneet poikkeuksellisen lämpimiä sävyjä. Tästä malliesimerkiksi käy muutenkin melkoisella hitti- ja keikkahuudatuspotentiaalilla ladattu Tuleen kirjoitettu.

Romuluisten voimariffien vähentäminen tai tarttuviksi viilatut kertosäkeet eivät tietenkään tarkoita sitä, että Mesmeria päästäisi kuuntelijansa helpolla. Itse asiassa tilanne on juuri päinvastainen. Esimerkiksi Seitsentahokkaaseen verrattuna uuden levyn kappalemateriaali haastaa huomattavasti hanakammin ja vaatii keskittymistä – ja vanhaan kunnon CMX-tyyliin julkaisu palkitsee juuri maltillisimman kuuntelijansa.

Samalla yhtye seisoo jälleen kerran vastarannalla suhteessa siihen, miltä populaarimusiikin oletetaan tällä hetkellä kuulostavan. Mesmerian lauluissa tapahtuu koko ajan, ja Mystiikan ontologisen sydämen sekä Eksopaleoklimatologin tavoin nimetyt kappaleet ovat jyrkempi antiteesi tyhjänpäiväisille listaralleille kuin vaikkapa ärhäkät Valoruumis ja Nrsisti.

Paitsi että Laavaa nousee Mesmerian kappaleiden kärkeen, se tuntuu enemmän kuin sopivalta tiivistykseltä albumin muodostamasta kokonaisuudesta. Sekä kappale että albumi ovat eläviä, suorastaan kuumia ja jatkuvasti liikkeessä. Niiden rinnassa palaa ja kärsii sydän, joka rakastaa ja kokee jotakin – siis tuntee ja on elossa.

Lyhyesti sanottuna, Mesmeria on yksi CMX:n parhaimpia julkaisuja koskaan.

Olen saanut lempiyhtyeeni takaisin.