Poikkeuksellista taidemetallia – arviossa Oranssin pazuzun Mestarin kynsi

Seinäjokelaislähtöisen taidemetalliyhtyeen viides albumi pyrkii yhä kauemmas alkuperäisestä genrestään. Huumaavassa musiikissa soivat elektroniset sekvenssit sekä vaikutteet kokeellisen taidemusiikin säveltäjiltä. Mestarin kynsi on poikkeuksellista musiikkia, jota tehdään korkeintaan kerran vuosikymmenessä.

Rainer Paananen
Oranssi pazuzu
Mestarin kynsi
Nuclear Blast
9,2

Oranssin pazuzun uusimman levyn viimeinen kappale Taivaan portti on juuri päättymässä ja sulautumassa kohti codaansa. Kappale on muuttunut tiheäksi, kakofoniseksi ja kirskuvaksi äänivalliksi, joka tuntuu loputtomalta ja massiiviselta kuin sankka havumetsä tai pystysuoraan nouseva graniittikallio.

On kenties tarkoituksellista, että mieleen nousee vastikään edesmennyt puolalaisavantgardisti Krysztof Penderecki. Vaikka tämä 1900-luvun taidemusiikin legenda sävelsikin uransa aikana ihan ”normaaliakin” musiikkia, tuli hän ehkä parhaiten tunnetuksi juuri äänenväriin, tilaan ja liki fyysisiin tuntemuksiin keskittyvistä sonoristisista teoksistaan. Sellaisista, kuten 1960-luvun taitteessa sävelletyt Trenodia Hiroshiman uhreille ja Polymorphia – monille tuttuja varmasti ensisijaisesti elokuvan maailmasta, kuten nyt vaikkapa Hohdosta tai Twin Peaksin kolmoskaudelta.

Penderecki-assosiaatio tuntuu luontaiselta siksi, koska hänen hittisävellyksensä ovat tarpeeksi raflaavaa ja erikoista rajapinta-klassista ihmisille, jotka harrastavat raflaavaa ja erikoista rajapintamusiikkia – joskaan eivät välttämättä klassista musiikkia. Ja kukapa meistä ei olisi ensimmäistä kertaa Tredonian kuultuaan vaikuttunut sen räjähtävästä, riipivästä hälystä, ja ajatellut, ”miten tällaista voi edes olla”.

Arvelen, että aika monet ihmiset ajattelevat samaa kuullessaan ensimmäistä kertaa Oranssia pazuzua. Sekin tekee samankaltaista rajapintamusiikkia: metallia, joka omintakeisuudessaan kiehtoo myös heitä, jotka eivät metallia muuten niin harrasta.

Siksi ei yllätä, että tämä seinäjokelaislähtöinen viisikko pyrkii viidennellä albumillaan yhä lähemmäs tällaisia taidemusiikillisia verrokkeja kuin tavanomaista rock- tai metallimusiikkia. Jos vielä tätä edeltäneen Värähtelijän sedimentissä oli huomattavissa kerrostumia vanhasta Circlestä tai Godspeed You! Black Emperorin orkesteripauhusta, on Mestarin kynnen vaikutteet haettava muualta.

Tästäkin huolimatta albumi onnistuu häkellyttämään: se on yhtä aikaa tuttu ja tunnistettava, mutta silti ällistyttävän moderni, joka sotkee jälleen kerran ne mahdollisuuksien paramentrit, joiden mukaan viiden hengen kitaravetoiselle metalliyhtyeelle voidaan säveltää.

Esimerkkinä levyn leimallisin ”taidemusiikillinen” hetki: massiivisen 10 minuutin singlebiisin Uuden teknokratian väliosa kuuluu siihen harvinaiseen kategoriaan, jossa metallibändi sisällyttää sävellykseensä liki suoran, minimalistisäveltäjä Steve Reichiin viittaavan pastissin. Jokainen, joka on hetkenkin kuullut Music for 18 Musicians -teosta, tietää, mistä sävellyksen riffikiitojen väliin sijoitettu syna-marimba-laulusekvenssi muistuttaa.

Toki Reich on popmusiikissakin jo melko kulunut inspiraatio. Silti veto on nerokas, kun hiljaisen väliosan jälkeen jälkeen tajuaakin kuunnelleensa tuota samaa pulssia jo kappaleen alusta saakka. Sitä vain on taottu pehmomallettien sijasta valtavilla kitaranuijilla. Väliosan jälkeen bändi palaa samaan runnomiseen täydellä voimalla, lisäten sekvenssin päälle järkälemäiset kitaravallit sekä pulputusta seuraavan, ankarasti takovan rumpukompin.

Tämä on oppitunti siitä, miten musiikkia tällaiselle kokoonpanolle voidaan parhaimmillaan sovittaa.

Toinen kiinnostava tyylillinen päivitys kuullaan kappaleessa Kuulen ääniä maan alta, jonka kitarajylyn pitää kasassa Kraftwerkin lailla nakuttava rumpukone. Elektronisuus on kuitenkin vain hienovarainen, karaktääriä tuova mauste, ja tämäkin sävellys rakentuu rujojen kitaroiden tiheän arkkitehtuurin sekä hälykimpuksi kietoutuvan syntetisaattoriulinan ympärille.

Juuri hienovaraisuus ei välttämättä ole ensimmäinen Pazuzun musiikkiin yhdistyvä termi. Silti väitän, että tämä massiivinen ja mielikuvarikas äänivyöry on lopulta hienovaraisuuden taidetta. Se on ihmeellistä, mutta mahdollista, kun tekijöillä on tarpeeksi tyylitajua ja kyllin kylmä pää.

Salaisuus on siinä, että Mestarin kynsi on valtavan ja rönsyilevän Värähtelijän jälkeen aika kompakti kokonaisuus: sillä on kuusi biisiä, pituutta reilut kolmisen varttia. Isot ideat pysyvät kasassa, eivätkä sävellykset eksy liikaa huuruisuuteensa, vaikka väliosia ja kappaleet yhteen nivovaa ambient-kilkettä levyltä löytyy. Isot melodiat sekä kiehtovat riffit löytävät perille, kun massiivisuus ja koherenssi kohtaavat. Mikä lähtee pienestä, palautuu lopulta myös pieneen.

Tällä hetkellä Mestarin kynsi tuntuu yhtyeen parhaalta levyltä.

Se on hurjaa, kun ottaa huomioon, että jo tähän mennessä bändille on tarjottu jo kaikenlaisia pystejä Nordic music prizesta Teosto-palkintoon. Se askel, jonka yhtye Värähtelijän yhteydessä otti, on muuttunut maailmojen väliseksi uskonhypyksi, jonka sivussa bändi yleni vielä yhdelle maailman suurimmista metallilevymerkeistä, Nuclear Blastille. Tietenkin voisi toivoa, että bändistä tulee yksi yhtiönsä tähdistä.

Oranssi pazuzu erottuu, koska se on onnistunut ylittämään genrensä konventiot ja noussut kohti vapaavalintaista haluamaasi kosmista entiteettiä muiden ylle. Se on jotain vähän muuta kuin ne ”black metalin” (lainausmerkit siksi, koska Oranssin pazuzun kutsuminen tällaiseksi tuntuu aika turhalta) ”uudistajat”, jotka lopulta toistavat samaa tremolokitaran ja blast beatin reseptiä ja päätyvät kuulostamaan toisiltaan. Koska Pazuzu on alusta saakka halunnut tehdä jotain ihan muuta, on siitä väistämättä tullut myös ”metallimusiikkia ei-metalliharrastajille”.

Mestarin kynsi tuntuu aidosti tulevaisuuden musiikilta. Avantgardelta, mutta ilman termiin liittyvää taiteellis-älyllistä eksklusiivisuutta tai epämääräisyyteen verhottua lahjojen puutetta. Se on tarpeeksi erikoista erottuakseen, mutta tarpeeksi selkeälinjaista ja vaikuttavaa vedotakseen kirjavaan yleisöön. Se on harvinaista ja poikkeuksellista musiikkia, jollaista tehdään korkeintaan kerran vuosikymmenessä.

Samanlaista genrensä ehdotonta kaanonia kuin Krysztof Pendereckin kaltaiset taidemusiikkilegendat.

Oranssin pazuzun albumi Mestarin kynsi ilmestyy 17.4.2020.