Fullsteam
Ruusut on statement ja superbändi. Sitä on raskautettu vuoden kovimman kotimaisen hypen asemalla ja kaikella tästä seuraavalla mediahuomiolla, mutta kyllä sen jäsenet ovat itsekin asemoineet itsensä ilolla ajan hengen ylimmäksi tuulahdukseksi.
Kun kokoonpano nyt julkistaa debyyttialbuminsa, tuntuu olevan loppulausuntojen aika. Mistä tässä on kysymys, mitä merkitystä tällä on? Siitä on tietysti voinut saada aavistuksia jo neljän aiemmin julkaistun singlen avulla. Flow-festarillakin yhtyeen keikan suosio kuuluu uhmanneen varhaista ajankohtaa.
Ainakin Ruusut tuntuu täyttävän sellaisen suomalaisen popmusiikin lokeron, jota ei ehkä tovi sitten ajateltu olevan olemassakaan. Karkeita yleistyksiä käyttääkseni voisin viitata tässä vaikkapa sellaisiin sekä Ruusuihin nähden että keskenään hyvin erilaisiin artisteihin kuin Grimes ja St. Vincent.
Kyse on siis ”popista valistuneille kuluttajille”. Musiikista, jolla ei nousta striimilistojen kärkeen, mutta saavutetaan paljon mediahuomiota ja asema, jossa ainakin mediaa seuraavien ihmisten näkökulmasta muokataan ajankuvaa. Ja sama kääntäen: tällainen ei ole mahdollista, ellei onnistu välittämään taiteellaan jotakin, joka tuntuu juuri tältä ajalta. Ruusujen musiikin vastaanotto todistaa, että he ovat onnistuneet tässä.
Se aika, jolta Ruusut tuntuu, on tietysti tämä ”post-internet-aika” vai miksi sitä nyt pitäisikään kutsua. Tiedätte kyllä: informaatiota on liikaa, mutta samalla niinkin ilahduttavan paljon, että siihen voi sukeltaa ja poimia melkein mielivaltaisesti mukaansa kiinnostavia, irrallisia elementtejä. Kun ne asetellaan samaan asiayhteyteen, syntyy kiehtova, kaleidoskooppimainen illuusio kokonaisuudesta.
Popmusiikista puhuttaessa liimaksi tarvitaan tietysti koukkuja. Ruusujen(kin) tapauksessa ne ovat sekä musiikillisia – vetovoimaisia biittejä, juhlavaa elektronista viileyttä, jopa lastenlaulumaisiksi äityviä ja päätä riivaamaan jääviä laulumelodioita – että tekstuaalisia.
Yksi tietoiselta tuntuva strategia on liikkua naivismin ja ärsyttävyyden rajapinnoilla: sekin takaa mieleenpainuvuuden. Oppikirjanmukaisempi temppu on rakentaa kokonaisuutta solmivia siteitä temaattisilla ratkaisuilla: Ruusujen debyytti vilisee eläinmetaforia, viittauksia aina Kantelettaren runoaarteistoon saakka sekä mytologista hässäkkää, jossa ihmisen kaipuu, polte ja lihallisuus ulkoistetaan ikiaikaisten puheenparsien määrittelemäksi.
Haastattelulausuntojen mukaan teksteillä, jotka ovat kirjailija Lauri Levolan laatimaa ja Ringa Mannerin editoimaa sanaryöppyä, on jonkinlainen taustatarina. Sen ei ole tarkoituskaan paljastua kuulijalle sellaisenaan, mutta voi toki päätellä, millaisista aihelmista tämä oletettu tarina kertoo. Rakkaus, seksi, riippuvuus, pakkomielteet: siinä muutamia todennäköisiä asiasanoja.
Mutta tämähän ei ole tarinallista musiikkia. Tekstit tarjoavat vain välähdyksiä ihmisistä tilanteissa, siinä missä musiikkikin. Tarina on pätkitty, aivan kuten Glitchit-biisin kohdehenkilö tanssilattialla ja kertojan mielessä. Sitten video kelataan uudestaan alkuun, ja uudestaan.
Lopulta Ruusut on sellaisen esteettisen taistelun etulinjassa, jolla ei ehkä ole merkitystä kovin monille. Mutta tuolle pienelle joukolle merkitys on sitäkin suurempi. Teknologia on taas kerran muokannut kokemustamme maailmasta niin paljon, että taiteenkin koetaan välttämättömäksi sopeutua muuttuneeseen havaintoympäristöön.
Mutta miten tämä tehdään, miten uudelta näyttävä maailma otetaan taiteen keinoin haltuun? Monet ovat kokeneet välttämättömäksi antautua kaiken sirpaleisuudelle ja ujuttaa tekemisiinsä merkityksiä pieninä kappaleina.
Ruusut toimii nähdäkseni juuri näin. Heidän kohdallaan suurin ongelma tuntuisi liittyvän kysymykseen siitä, mitä ne merkitykset lopulta ovat. Kunnianhimoista kokonaisvisiota ei aivan tunnu palvelevan se, että lopulta puhutaan vain ihmissuhteista. Kokemuksemme niistä sirpaloituu tietysti siinä missä maailmankuvamme muutenkin, mutta samalla tuntuisi intuitiivisesti siltä, että niiden merkityksen jollakin popmusiikin kaltaisella elämänalueella pitäisi olla nopeasti hupenemassa.
Pelaan nyt avoimin kortein. Taiteen kuluttajana pidän itse edelleen kokonaisselityksistä, suurista teemoista ja eheistä maailmoista. Tämä saattaa tehdä minusta eskapistin, ja olen valmis hyväksymään sen nimen itselleni. En myöskään ole ihminen, jolla olisi koskaan kovin montaa välilehteä kerralla auki. Ruusujen estetiikka on siis minulle lähtökohtaisesti hieman vierasta.
Sen osaan kuitenkin sanoa, että Artturi Tairan tuottama musiikki on toteutettu todella hyvin ja ajanmukaisesti. Melodista tarttumapintaakin riittää – kuten todettua, ärsyttävyyteen asti. Suosikkibiisini on varmaankin muita staattisempi ja levollisempi 555, jolla Paperi T:kin kuulostaa vähemmän maneeriselta kuin omilla levyillään. Biisin loppuosiossa on todellista juhlavuutta.
Toisessa ääripäässä on sitten todella piinallinen Bubo Bubo, jossa aivan kaikki tehdään (kaiketi tarkoituksella) väärin. Näiden paalujen väliin Ruusujen musiikki jännittyy, eli jänniteväli on poikkeuksellisen suuri.
