Vaasankadun E Street Band – arviossa Pää kiin odotettu kakkosalbumi

"Pää kii liikkuu osaamisalueellaan ja tekee sen julmetun hyvin. Hypeä voi olla vaikea rakentaa uudelleen, mutta ennustan tälle levylle samanlaista kuuntelukestävyyttä kuin debyytille", kirjoittaa Niko Peltonen.

Joose Berglund
Pää Kii
Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan
Stupido
8,6

Teemu Bergman oli jonkin aikaa uransa huipulla sen jälkeen, kun Pää kii -yhtyeen debyytti­albumi (2012) valloitti kaikki kriitikot, myi kohtalaisesti ja vei Bergmanin Arto Nybergin tv-ohjelmaan ja Flow-festivaalin siniseen telttaan.

Ongelma oli vain siinä, ettei Bergman varmaankaan ajattele tekevänsä mitään uraa. Eikä ura-ajattelija tällaisia lauluja kirjoittaisikaan.

Niinpä Pää kii ajautui suhteellisen pian eräänlaiseen selvitystilaan: julkaisi muutamia kappaleita matalan profiilin pikkulevyillä ja ehti jo ilmoittaa hajoamisestaankin. Bergmanin muut projektit eivät ole saaneet suurempaa mediahuomiota, ja vuoden 2012 jälkeinen noste suli luonnollista tietään.

Kysymys, haluaisinko arvostella Pää kiin kakkosalbumin Rumbaan, tuli puskista. Sähköpostiini ilmestyneen kuuntelulinkin ohessa päätoimittaja totesi lakonisesti, ettei mitään muuta infoa ole saatavilla.

Tämän tekstin deadlineen mennessä tietoa ehti tulla vähän enemmän. Tiedossa on kokoonpanon muuttuminen, mutta vaikka alkuperäisjäsenistä on Bergmanin ohella jäljellä vain basisti Vekku Vartiainen, ovat uudet soittajat päähenkilömme vanhoja yhteistyökumppaneita. Ja mikä oleellista, Lauri Eloranta on edelleen mukana tuottajana, äänittäjänä ja miksaajana.

Eloranta on varmasti toiseksi tärkein syy siihen, että ihailtavan epävirtaviivaisesti nimetty Jos huonoo onnee… kuulostaa varsin samalta kuin edeltäjänsä. Itse asiassa se kuulostaa monin paikoin vielä isommalta, suoranaiselta Vaasankadun E Street Bandilta.

Minulla ei ole mitään tällaista kehitystä vastaan. Bergmanin laulut ovat itsessään niin koruttomia ja samaan aikaan niin melodisia, että tällaisilla toteutusratkaisuilla voi ainoastaan lisätä niiden painoarvoa.

Kontrastit ovat tärkeitä. Nihilistinen singlebiisi Sä veit mun levyt kirpparille taipuu suoranaiseksi hyvän mielen yhteislauluksi, vaikka tihkuukin sarkastista inhoa kardinaalirikokseen syyllistynyttä eksää kohtaan. Vinyylikokoelmassa on kyse pyhistä arvoista, ja sen vaihtaminen 25 senttiin kappaleelta on kuvainraastoa, arvojen polkemista pikkumaisten ihmissuhdekähinöiden alttarille.

Toisaalla uidaan vielä synkemmissä vesissä. Soiton bassovetoinen, post-punk-tyylinen jämeryys palvelee hyvin allapäisiä anthemeita Koira lähtee piikille ja Rautamies ruostuu. Nämäkin uivat kuulijan tajuntaan vääjämättä melodioidensa kautta. Varsinkin jälkimmäinen on definitiivinen päätepiste levylle ja sisältää uuden alun mahdollisuuden, vaikka pohjalla ollaankin.

Lyhyen levyn lauluista osa on julkaistu jo aiemmin pikkulevyillä, ja Rautamies ruostuu taas on stilisoitu versio Bergmanin Kytänsoittajat-yhtyeen kappaleesta. Tämä voisi kieliä materiaalipulasta, mutta toisaalta albumi on yhtenäinen kokonaisuus niin teemoiltaan kuin kuulokuvaltaankin, eikä heikkoja lenkkejä löydy.

Pää kii liikkuu osaamisalueellaan ja tekee sen julmetun hyvin. Hypeä voi olla vaikea rakentaa uudelleen, mutta ennustan tälle levylle samanlaista kuuntelukestävyyttä kuin debyytille, joka pyöri kuukausia minunkin voimasoitossani.