Flow lauantai
12.8.
Helsinki
Rumba oli jälleen paikalla Flow-festivaaleilla. Tällä kertaa ihmismassan keskellä luovivat parivaljakko Jarkko Fräntilä & Jukka Hätinen. Ensin mainitun tekstit on varustettu JF-kirjanparilla, ja luonnollisesti Hätinen on JH. Perjantain tunnelmista voit lukea täältä. Sunnuntain tunnelmista voit lukea puolestaan täältä.
Ruotsinsuomalainen Markus Krunegårdin muistavat noin kymmenen ihmistä mainiosta Laakso-yhtyeestä, joka keikkaili Suomessakin muutamaan otteeseen 2000-luvun alussa. Artistin uusin, ensimmäinen suomeksi laulettu sooloalbumi Nokia & Ericsson ilmestyy piakkoin, ja indie- sekä laulaja/lauluntekijä-perinne elää vahvana uudessa musiikissa. Äärettömän sympaattinen Krunegård saattaa jäädä pienen piirin lellikiksi, mutta mahdollisuuksia Samae Koskisen kaltaiseen laajempaan menestykseen on. Vallan ihastuttava keikka lauantaiseen auringonpaisteeseen. Kenen tahansa muun artistin esittämänä J. Karjalainen -cover Kolme cowboyta olisi mennyt kosiskelun puolelle, mutta Krunegårdilla kappale tulee suoraan sydämestä.
(JF)
Sami Heiskanen
Pearly Dropsia on Hesarin toimittaja markkinoinut sinä suurena juttuna, ja juttuahan yhtyeellä on. Bändi operoi vain siinä hankalassa elektronisen indien genressä, että yrittäjiä on valtavasti. Mitään vikaa ei bändistä löydy, ja yhtyeen haastatteluista voi lukea pohjattoman kunnianhimon, mutta riittääkö se, jos musiikki uppoaa massaan uppoamatta massaan? Suomessa ei omaa rumpua yleensä näin rajusti hakata, mutta pohjaton itseluottamus omaan tekemiseen saattaa hyvinkin olla se asia, joka vie Pearly Dropsin jos ei nyt pää- tai edes sivulavoille niin ainakin kansainvälisten trendifestareiden kolmoslavalle, missä se Flow’ssakin esiintyi.
(JF)
Viikonlopun kenties yllättävimmästä esityksestä vastasi 50-vuotiskiertueella olev Devo. Eräs new waven legendaarisimmista bändeistä keräsi päälavalle odotetun vähän yleisöä, mutta herra isä, millaisessa kunnossa bändi oli. Päälle seitsemänkymppiset Mark Mothersbaugh ja Gerald Casele ovat showmiehiä, ja bändikin on silkkaa priimaa. Kesken keikan oli pakko lähettää tutulle viestiä siitä, että yhtye esiintyy ensimmäistä kertaa Suomessa. Tuttu viestitti takaisin, miten näki yhtyeen vuonna 1978 Kabuki-keikkapaikassa San Franciscossa. Epäilisin, ettei meno ole muuttunut 45 vuoden takaisesta paljoakaan, mitä nyt vaatteiden vaihto sujui tällä kertaa hieman hitaammin ja stagehandin avustamana.
Riikka Vahtera
Planet Earthin jälkeen yhtye vaihtoi ylleen ne lengedaariset punaiset hassuhatut, ja vieressä keikkaa katsonut nuorison edustaja hihkaisi miten ”ai tää on tää bändi!” ja intoutui tanssimaan (I Can’t Get No) Satisfactionin parissa. Muutenkin yleisö lämpeni keikan aikana mukavasti. Mongoloid osoitti yhä, miksi kappale on niin suosittu cover.
(JF)
Onhan se ollut jo pitkään tiedossa, että Flow’n päälava on armoton paikka esiintyä. Musiikin ystäviä on esiintyjästä riippuen jonkin verran, ja viikonlopun viettäjiä tuhansittain. Vaaditaan nickcavemaista karismaa tai massiveattackmaista show’ta, jotta saa silmäparit vangittua lavan suuntaan. Tällä kertaa lava ahmaisi muun muassa Lorden.
Yksin lavalla keikaroinut Lorde aloitti keikkansa suurimmalla hitillään, Royalsilla, joka teki hänestä supertähden jo teini-ikäisenä. Se toimi, tietenkin. Bändiä tai sirkushuveja alkoi kaivata artistin ympärille heti hänen viimeisimmän albuminsa Solar Powerin materiaaliin siirryttyä. Hänen vuolaasti pulpunneet välispiikit myös myötäilivät Solar Powerin teemoja: todellisuudesta vieraantuneen nuorukaisen self helpiä.
(JH)
Pusha T:n saapuminen Flow’hun ei ollut kiveen kirjoitettu: Jenkkiräppärien viime hetken perumisia on nähty miltei jokaisella suomalaisfestarilla. Pusha T oli jopa perunut osan Euroopan-päivistään. Ja kalenterissa ollut Clipsen paluukeikka Flow’n jälkeisellä viikolla New Yorkissa ei valanut uskoa sekään.
Samuli Vienonen
Pushan dj nousi kuitenkin lavalle ja alkoi nykyräppikeikoille tyypilliseen, ja vittuimaiseen, tapaan soittaa dj-settiä, jotta ”saadaan energia ylös”. Kun 60-minuuttisesta esiintymisslotista oli miltei kolmas lohkaistu levymusiikille, Pusha T saapui itsekin lavalle. En edes yritä alkaa älylliseen analyysiin keikasta: se oli paras räppikeikka miesmuistiin. Kanyen biittejä (esimerkiksi Daytona tuli miltei kokonaan) ja räppäri, joka osaa räpätä (tuntuu monesti liikaa vaaditulta). Siinä avaimet onneen. Pusha oli kivikasvo, joka väläytti hymyn vain dissatessaan Drakea. Ainoa tyylimoka, jonka keksin, oli aivan loppumetreillä moshpitin vaatiminen. Pusha, me ollaan sitä sukupolvea, joka ei kaipaa moshpitejä räppikeikoille.
(JH)
