Flow sunnuntai
13.8.
Helsinki
Rumba oli jälleen paikalla Flow-festivaaleilla. Tällä kertaa ihmismassan keskellä luovivat parivaljakko Jarkko Fräntilä & Jukka Hätinen. Ensin mainitun tekstit on varustettu JF-kirjanparilla, ja luonnollisesti Hätinen on JH. Perjantain raportin voit lukea täältä, lauantain puolestaan täältä.
Kenties koko viikonlopun sykähdyttävimmistä hetkistä päälavalla vastasi Olavi Uusivirta nelikymppiskeikallaan. Raukeasti auringossa paistatellut yleisö sai läpileikkauksen Uusivirran uraan laajennetun kokoonpanon avustuksella. Linda Fredriksson ravisteli soolollaan päälavan instituutiota juuri sopivasti, Tuomo Prättälä kaatoi hunajaa päälle ja Anna Järvinen kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan. Ja se muukin bändi, se soi upeasti ja komeasti.
(JH)
Sunnuntaina yleisöä oli selvästi vähemmän kuin edellisinä päivänä, ja tätä harmiteltiin myös lehdissä Flow’n edustajien toimesta. Parin päivän festaroinnin jälkeen moni yleisön edustaja piti tätä kuitenkin äärimmäisen mukavana asiana ainakin istuinpoliittisesti – lepäilemään pääsi helpommin.
Konstantin Kondrukhov
High Vis on kerännyt hehkutusta musiikkimedioissa ja niiden toimesta, jotka ovat yhtyeen livenä nähneet. Ja eihän se pettänyt. Lontoolaisyhtyeen kappaleissa on tarttuvuutta, ja amerikkalaisyhtyeensä bändi olisi Turnstile-kokoluokassa. Nyt oli tunne, että black tentin yleisö saattoi nähdä jonkun suuremman alun. Bändin laulaja itsekin olevan aidosti ihmeissään siitä, miten yhtye kiertää nykyään maailmaa vain vähän sen jälkeen, kun he esiintyivät Lontoossa parille kymmenelle kaverilleen. Toisaalta bändin potentiaali saattaa olla vain pienten piirien luoma harhakuva. Yhtyeen hitit ovat keränneet Spotifyssa ”vain” miljoonan verran kuulijoita, kun Turnstilen hitit ovat vetänet 20 kertaa enemmän kuuntelukertoja ja kuukaudessa kymmenen kertaa enemmän kuulijoita. Toivotaan, että yhtye nousee vielä arvoonsa.
(JF)
Caroline Polacheck esiintyi Flow’n päälavalla, mikä oli ainoa oikea paikka artistille. Indiepiireistä popimman musiikin pariin siirtynyt Polacheck on median lemmikki, mutta onneksi tälle on myös perustelunsa – neljäs soolialbumi Desire, I Want to Turn Into You on eräs vuoden parhaita popalbumeja. Takarivistä keikkaa seuratessa ei ympärillä tanssijoita näkynyt, mutta seurassa olleet punk-diggarit nyökkäilivät hyväksyneesti, mikä lienee paras mahdollinen kehu. Vaikkapa Pretty in Possiblen Tom’s Diner -tunnelmointi ja Sunsetin lattaritunnelmointi ovat täydellistä Flow-poppia.
(JF)
Blurin keikkaa Suomessa oli odoteltu 10 vuotta, sillä viimeksi yhtye kävi Provinssissa vuonna 2013. Yleisössä näkyi tuttuja naamoja tuolta keikalta, mutta onneksi Blur ei luottanut vain nostalgiaan. Luonnollisesti pääpaino oli niissä klassisissa hiteissä, mutta mukaan mahtui peräti kuusi kappaletta uudelta, mainiolta The Ballad of Darren -albumilta. Osalle tämä maistui, osa olisi taatusti halunnut enemmän hittejä, mutta hämmentävästi esimerkiksi alussa kuultu alkuaikojen Popscene oli settilistassa lähinnä pakollinen paha. Parhaimmillaan yhtye oli puolitempoisten kappaleiden parissa, ja etenkin Graham Coxon tuntui vääntäneen säröään albumiversioita huomattavasti raffimmalle.
Konstantin Kondrukhov
En tiedä yhtyeen suhteesta vihreisiin luonnontuotteisiin, mutta ainakin Damon Albarn hymyili lavalla hieman laiskistunein silmin. Tämä ei laulussa tai soitossa kuulunut, ja ennen kaikkea yhtye kuulosti jatkuvasti rennolta ja näytti siltä, että kaikki nauttivat soitostaan. Jopa Graham Coxon hymyili tasaisin väliajoin.
(JF)
Sunnuntaina festivaalin päättänyt Blur oli kuin 90-luku ei olisi koskaan päättynytkään. Ei taustanauhoja, ei klikkiä, ei taikatemppuja. Vain kopla äijiä soittamassa slacker-brittipoppiaan Camel suupielessä roikkuen. Ohimoilla oli harmaata ja biisien tempot sen mukaisia. Se ei haitannut tippaakaan kappaleita, kuten Coffee & TV, mutta toisaalta vaikkapa Song 2 olisi voinut soida tiukemmin.
(JH)
