Indienössö eksyi hardcore-keikalle – Selvisikö ensikertalainen Fucked Upista hengissä?

24.11.2012

Fucked Upin Helsingin-keikka osoitti, että punk voi olla samaan aikaan vihaista ja hirveän sympaattista.

Teksti: Tuomas Jalamo, kuvat: Mikko Marjakangas

Fucked Up
Tavastia, Helsinki
21.11.2012

Rockfanin elämässä on hetkiä, jolloin on kohdattava oman makunsa rajoittuneisuus. Allekirjoittaneelle kävi näin Fucked Upin viime vuonna ilmestyneen David Comes to Life -tuplalevyn kanssa. En tullut tarttuneeksi kehuttuun levyyn pitkään aikaan sillä tylsämielisellä verukkeella, että ”hc-punk ei ole koskaan ollut minun juttuni”.


Välittömästi biisejä kuultuani ymmärsin kuitenkin olleeni kuolettavan väärässä. David Comes to Lifen epätodennäköinen mutta mykistävän toimiva lajityyppien yhdistely löi minut täysin ällikällä. Black Flag -henkisen mäiskeen kylkeen oli neulottu vaikutteita niin Pixiesiltä, Arcade Firelta kuin Hüsker Dültakin ilman, että niiden saumat olisivat koskaan ratkenneet liitoksistaan.

Levyn soitua soittimessani tauotta viikkotolkulla oli turvallista todeta, että hardcore oli tullut elämääni jäädäkseen. Onnistuisiko Fucked Upin kuitenkin vaikuttaa myös livetilanteessa? Ja mikä tärkeintä: selviäisinkö kertomaan tarinaani, vai murskaisivatko punkkarit indienössön alleen moshpitissä?

Yhtyeen Tavastian-keikka alkoi David Comes to Lifen avausbiiseillä Let Her Rest -instrumentaalilla ja Queen of Hearts -singlellä. Laulaja Damian Abrahamin astuessa lavalle jälkimmäisen aikana oli välittömästi selvää, että tämä oli ensisijaisesti hänen show’nsa. Mies vietti suuren osan keikasta yleisön parissa riehuen, yläfemmoja ja halauksia jaellen. Tämä tiedettiin mitä ilmeisimmin etukäteen, sillä lavan edusta oli jätetty poikkeuksellisen tyhjäksi Abrahamin performanssia varten.

Sympaattiset elkeet vaikuttivat toimivan, sillä vaikka Helsingin yleisön lämmittelyssä menikin tovi, olivat myös taaempien rivien rockpoliisit kohtuullisen hyvin mukana menossa jo muutamien biisien jälkeen. Keikan loppua kohden nähtiin jopa historian hellyttävin ihmissurffausyritys: lavan reunalta daivanneen hepun onnistui lopulta saada kymmenkunta ihmistä kannattelemaan itseään.

Vaikka muu bändi jättäytyikin suosiolla keulahahmonsa varjoon, oli myös Fucked Upin lavalla viihtyneitä soittajia ilo seurata. Yhtyeen soitto oli tiukkaa mutta ei liian viilattua, juuri niin kuin punkbändille sopiikin.

Basisti Sandy Miranda oli ilmeisesti flunssassa, joten tarttuvien kertosäkeiden laulaminen jäi lähes yksinomaan kitaristi Ben Cookin harteille. Tämä ei varsinaisesti päässyt häiritsemään, vaikka Mirandan söpömpi laulu monia orkesterin biisejä hyvin täydentääkin.

Illan soittolista oli erinomaisesti koottu. David Comes to Lifen hittibiisien lisäksi kuultiin The Chemistry of Common Lifen hienoimmat sävellykset Son the Father ja Black Albino Bones. Klassisempaa punkia edustivat sitä vastoin marraskuista angstia helpottanut I Hate Summer ja alkupään tuotannosta poimittu vihainen kahden minuutin rymistely Police.

Tavastian konsertti tuntui tiivistävän sen, miksi Fucked Up on niin helposti lähestyttävä yhtye muillekin kuin genren faneille. Se osaa halutessaan olla katu-uskottava, vimmaisen energinen ja suureellinen, mutta yhtye ottaa samalla yleisöönsä kontaktin tavalla, joka saa koko homman tuntumaan yhtä luonnolliselta kuin bissellä istuminen hyvien kavereiden kanssa. Indierockarin kohtaaminen näiden punkkareiden kanssa sujui harmonisessa yhteisymmärryksessä – myönnän nauttineeni livenäkin joka hetkestä.

Lisää luettavaa