Metallica tarjosi Sonispheressä kollektiivista ysärinostalgiaa ja helppoja täsmähittejä

Metallica juhlisti 20-vuotiasta Black Albumia Helsingissä veivaamalla kyseisen levyn läpi kokonaisuudessaan, mutta unohtamatta tietenkään Master of Puppetsia ja kumppaneita. Yllättäen keikan parasta antia olivat ikisuosikkien sijasta Black Albumin harvinaisemmat biisit, kertoo Laura Friman arviossaan.

Teksti: Laura Friman, kuvat: Jana Blomqvist

Metallica
Sonisphere, Kalasatama, Helsinki
4.6.2012

Näkymä ei ole värikäs: Kalasatamassa ei ole juuri muuta kuin kuutiokaupalla harmaata kivimurskaa ja noin 45 000 rumaa mustaa t-paitaa.

Mutta tämä ei olekaan olla värien ilta: tarkoitus on kuunnella livenä läpi Metallican Black Album, yhtyeen klassikko tarkalleen 20 vuoden takaa.

Kuulijakunta jakautuu karkeasti kahteen ryhmään: kolmikymppisiin, jotka kuulivat Black Albumin otollisessa iässä ja löysivät sen ansiosta Metallican vanhemman tuotannon, ja nelikymppisiin, jotka sietävät Black Albumia Metallican vanhemman tuotannon ansiosta.

Harras toiveeni – jota tuskin jaan yhtyeen itsensä kanssa – on, että kukaan ei ole löytänyt Metallicaa Black Albumin jälkeen.

Keikan formaatti ei ole liian tiukka: Metallica tajuaa, ettei keikkaa voi lopettaa The Struggle Withinin kaltaiseen kappaleeseen – ja toisaalta, ettei keikkaa voi myöskään aloittaa sillä.

Niinpä albumi kelataan läpi käänteisessä järjestyksessä ja alkuun ladataan muutama Hit The Lightsin, Master of Puppetsin ja From Whom The Bell Tollsin kaltainen ikisuosikki.

Black Albumin toistaminen alkaa albumin jähmeällä häntäpäällä, ja yleisö lämpenee vasta Of Wolf and Manin kohdalla. Yllättäen levyn toimivimmat vedot ovat tymäkät, ryhdikkäästi rullaavat Through The Never ja Holier Than Thou.

Puhkikulutetuista singleistä on mahdoton sanoa mitään järkevää: ne nyt ovat Nothing Else Matters, Wherever I May Roam, Sad But True ja varsinaisen setin päättävät Enter Sandman – kappaleita, jotka jokainen osaa tahtomattaankin unissaan ja joihin jokainen voi liittää vähintään tusinan muistoa 90-luvulta. Ei ole erityisen merkityksellistä, ovatko ne aikaa kestäneitä, korkealaatuisia kappaleita: niiden kuuleminen merkitsee ja liikuttaa silti.

Välissä James Hetfield horisee sympaattisen yhdentekevää “Olemme yhtä metalliperhettä” -litaniaansa ja Lars Ulrichin surullinen kalju hohtaa. Paketti olisi eittämättä tyylikkäämpi sinetöidä Enter Sandmanilla, mutta Metallica-keikka ilman Seek & Destroyta ei ole minkään arvoinen – eikä Kalasataman Sonisphere-setti ole poikkeus.