On aika vilkuttaa hei-hei – Kriitikko jätti Tavastialla jäähyväiset Ne Luumäille

04.12.2012

Markus Laakso arvosti teini-ikäisenä armottomasti Ne Luumäkiä. Nyt kriitikko ja bändi ovat molemmat varttuneet parikymmentä vuotta ja on hyvästien aika.

Teksti ja kuvat: Markus Laakso

Ne Luumäet
Tavastia, Helsinki
1.12.2012

Musiikin tärkein tehtävä on herättää tunteita. En edes yritä arvioida ramopunkin suurivisiirien loppuunmyytyä kotiareenan jäähyväiskeikkaa objektiivisesti. Jos haluat lukea tiukkaa analyysiä siitä, kuka mokasi missäkin biisissä, googlaa toinen raportti. Tämä on enemmänkin ylipitkä vuodatus ja hyvästinjättö kuin keikka-arvio.


Oli aika, jolloin ramopunk ja Ne Luumäet olivat kovinta maailmassa. Neljä häiskää nahkatakeissa, Batman-paidoissa, repaleisissa farkuissa ja varsi-Converseissa soittamassa kolmea sointua eri järjestyksessä. Ja Finski, tuo taustalaulajaksi pestattu luottoroudari, joka hassutteli taka-alalla. ”Höyrähtäneet hihhulit pitää tästä ryhmästä.”

Vaikka Ramonesin ja Luumäkien soittajat tulivat täysin eri maailmoista, bändejä yhdisti paitsi musiikki myös näennäisen typerät mutta piilonerokkaat sanoitukset, jotka vilisivät lystikkäitä letkautuksia ja tervettä itseironiaa. Newyorkilaiset olivat kadun kasvatteja, suomalaiset kilttejä symppiksiä.

Vuonna 1985 perustettua rykmenttiä pidettiin aluksi Ramones-vitsinä, mitä se pitkälti olikin. Ne Luumäet -debyytti (1986) koostui pelkästään suomennetuista Ramones-lainoista. Somebody Put Something in My Drink kääntyi muotoon Sam pani kai jotain juomaani, Sheena Is a Punk Rocker Siinä on punk Kariksi ja Teenage Lobotomy Nuoreksi vihannekseksi.

Levyn kansikuva ja musikanttien garderobi oli kopioitu suoraan Ramojen Rocket to Russia -klassikosta (1977). Soittajat adoptoivat esikuviensa tapaan itselleen yhteisen ”sukunimen”. Laulaja pölli jopa Ramonesin solistin etunimenkin.

Kakkoslevy Verta ja luita (1989) oli jo jotain aivan muuta. Tavallaan. Ramo-lainat jäivät historiaan, mutta sama tuttu tyyli jalostui. Tämä kiekko vaikutti paikallisen ramopunkskenen syntyyn kenties enemmän kuin mikään muu kotimainen äänite. Pojat, Himanes, James Puhto-Ren ja Luonteri Surf sun muut napsivat diilejä ja julkaisivat liudan levyjä, mutta Luumäkien asema päällikönä oli sementtiin kirjoitettu. Jossain vaiheessa tuntui, että bändit ottivat enemmän vaikutteita Luumäiltä kuin Ramonesilta.

Asuin Niiden kulta-aikana Kuopiossa. Kävin katsomassa bändiä aina, kun se vieraili Savossa. Mieleeni syöpyi muutama yksityiskohta eräältä keikalta, jotka tiivistyvät oikeastaan yhteen kappaleeseen, mutta peilaavat koko bändin syvintä olemusta. Vuotta en muista, mutta olettaisin sen olleen 1991 tai 1992, tapahtumapaikkana Siilinjärven kuopattu Huvikumpu.


Bändi kiersi tuolloin läpimurtolevynsä Pahat ja rumat (1991) tiimoilta. Onnellinen perhe jyräsi listoilla ja soi jatkuvasti radiossa. Se oli mielestäni huutava vääryys, koska Luumäkiä piti luukuttaa täysillä kotibileissä, rannalla, kauppojen pihoilla ja räjähtäneissä ensiautoissa, eikä koko kansan radioaalloilla. Se piti löytää itse. Se oli ”meidän bändimme”.

Olimme ehkä 15-vuotiaita, kuski juuri ja juuri täysikäinen. Pihalla Mehukatti-purkit ja ruskeat lasipullot vaihtuivat kevyeen keikkapöhnään. Teininä jaksoi hillua eturivissä nyrkki pystyssä, eikä mieleen tullut vetäytyä salin takaosaan, jossa on mukavasti tilaa ja baaritiski lähellä. Eikä korviinkaan koske. Voi loiri.

Jossain vaiheessa energistä settiä Heko iski Tuomarin ensimmäiset soinnut käyntiin ja Joey ilmoitti olevansa ’laki’. Vuoden 1990 Laki ja järjestys oli mielestäni viimeinen viaton ja rehellinen Luumäet-levytys. Siitä eteenpäin homma meni hieman laskelmoivaksi, ja ideat tuntuivat olevan ajoittain hukassa. Toki Pahat ja rumat sekä Kiitos ja anteeks (1993) sisälsivät loistavia biisejä kuten Kadunlakaisija, Teksasin MPK (oi ei), Hietarantaan, Sheena se taas on ja Kesäloma on kesällä, mutta onhan joku Mä menen pankkiin auttamattoman väsähtänyt.

Tytöt roikkuivat takatukkaisen Hekon repaleisissa lahkeissa ja koittivat saada housunpalasia talteen. Kaide ja Pete keskittyivät pitämään biisin selkärankaa kasassa ja Joey luetteli silmät peittävän pehkonsa alta kaikkea, mitä ei saanut tehdä tai tuomari tulisi ja tuomitsisi.

Aina, kun kappaleessa laulettiin ”Minä olen laki”, Heko osoitti irvaillen lippistään. Siinä luki ”Minä olen lakki”.

Ensimmäisen säkeistön päätös jätti ikuiset traumat.

Enää et heittele kiviä, enää et puhko pyöriä
Enää et sotke seiniä, tuomari tulee

Ok, ei siinä mitään.

Enää et mopoa viritä, enää et kiusaa pieniä

Selvä, sopii.

Joey kääntyy katsomaan 90 astetta suoraan minuun ja osoittaa karttakepin pituinen etusormi ojossa hentoja teiniviiksiäni ja varoittaa:

Enää et kasvata viiksiä, tuomari tulee!

Tunsin viiltävän piston sydämessäni. Perkele. Pwnd.

Yli 20 vuotta myöhemmin sama mies talsii Tavastian lavalle ”Hei vaan jopas lähti” -kyltin kanssa. Vuosirenkaat näkyvät bändiläisten kasvoilta ja vyötärönseudulta, mutta soitto kulkee kuin rasvattu. Nahkatakit kiiltävät, Converset vilkkuvat ja Batman-paidat paistavat. Huomaan pidätteleväni itkua.

Bändi soittaa pitkän ja uraa monipuolisesti esittelevän – tai oikeastaan hyvästelevän – setin kronologisessa järjestyksessä. Ensin Ramo-lainat debyytiltä, sitten parhaat palat albumeilta Verta ja luita, Laki ja järjestys, Pahat ja rumat ja Kiitos ja anteeks.

Seuraan menoa melkein eturivistä, suunnilleen samassa kuin taannoin Siilinjärvellä, Peten edestä. Milloinhan viimeksi rockkeikka on aiheuttanut yhtä paljon tunteenpurkauksia? Huomaan laulavani joka ikisen biisin bändin mukana silmät kosteina. Tuntuu, että jokainen alkava kappale on vielä parempi kuin edellinen.

Pete pompottaa Fenderiään haara-asennossa ja naama peruslukemilla, jämäkästi ja tunteella. On hauskaa huomata, että hänen tehtävänään on yhä karjaista yy-kaa-koo-nee kappaleiden välissä. Miksipä se olisi mihinkään muuttunut?

Joey on kovassa iskussa, etenkin, kun vertaa vanhoihin YouTube-pätkiin. Finski pysyttelee taka-alalla koskettimineen, mikrofoneineen ja kitaroineen, eikä häntä käy riekkumassa eturintamassa kuten aikoinaan.

Perusvarmasti paukuttavan Kaiden bassariin on liimattu Pokla– ja Jouni -tarrat edesmenneiden sankareiden kunniaksi. Taustalakanassa seisoo Rahat ja pois -kokoelmastakin tuttu Suomen leijona. Sen yläpuolella vitsaillaan viimeisestä käyttöpäivästä.

Ne Luumäethän lopetti virallisesti jo 1993, mutta bändi on esiintynyt sen jälkeen useita kertoja erilaisissa tapahtumissa. Koristossut on tarkoitus ripustaa pysyvästi seinälle 29.12.2012 Tampereen Klubilla. Ne Luumäet on kuitenkin niin Tavastian oma bändi, ettei olisi tullut mieleenikään hyvästellä heitä jossain muualla.

Heko hyppii, pyörii ympyrää kitaransa kanssa ja myötäelää sanoituksia irvuillen sekä hassusti elehtien, ihan kuin ennenkin. Välillä kielisoitinkaksikko nousee soittamaan monitorien päälle, ihan kuin ennenkin. Siilinjärvellä kitara- ja bassokaappeihin oli kiinnitetty Laki ja järjestys -levyn kantta mukailevat kuvat. Niissä luki: ”Minä olen laki”. Nyt kaapeissa komeilevat samat kuvat, mutta päivitetyllä tekstillä: ”Minä olin laki”.

Kappaleiden sanatkin saavat uusia merkityksiä: ”Nyt mä myyn mun kitarat ja piuhat Jorille / Vien nahkarotsit, t-paidat kirpputorille / Käytän koristossuja enää pallopeleissä / Heitän farmaritkin pois / Ja liikun teryleeneissä sillä / Hauskanpitoon kyllästynyt oon / Hauskanpitoon kyllästynyt oon / Mä tahdon töihin virastoon”.

Sen jälkeen Tää on vänkää ei tunnu kovin vilpittömältä: ”Tää on vänkää, tää on vänkää / Ei vois olla enää yhtään hauskempaa”. Jos se on vänkää, mitä sitä suotta vieläkään eläköitymään.

Tunnelma on hyvin lämminhenkinen ja liikuttavan nostalginen. Osa porukasta ottaa ilon irti pomppimalla lavalta ja surffailemalla käsien päällä järjestysmiehien puuttumatta asiaan. Kukaan ei ole ollut tullut paikalle murjottamaan, vaan keski-iältään yli kolmekymppinen yleisö juhlii hymy huulillaan: ”Mutta tänään ei tarvii olla onneton / Sillä meillä jälleen koossa on / Onnellinen perhe”. Niinpä.

Jään keikan jälkeen spekuloimaan erään katsojan kanssa, josko homma oli nyt oikeasti tuossa, sillä keikkasuosikki Läski eduskuntaan! jäi kuulematta ja encoren toiseksi viimeisessä biisissä, Ne Luupojat Surfin ramopunkjouluanthemissa Kaikki uskoo joulupukkiin, lauletaan ensin ”Ei, ei, ei! / Kukaan ei usko joulupukkiin” ja myöhemmin: ”Hei, hei, hei! / Kaikki uskoo joulupukkiin / Kaikki uskoo ihmeisiin”.

Niin kauan kuin Ne Luumäet pukeutuvat Batman-paitoihin, toivo ”jatko-osista” elää samaan tapaan kuin leffoissa ja sarjiksissa, eikö? Söihän Enbuskekin juuri viisi vuotta sitten parasta ennen -leimansa mennyttä kääretorttua ja väitti, että se maistuu yhä tuoreelta.

No, ei sillä väliä. Tärkeintä on se, että sain mahdollisuuden hyvästellä bändin, jonka parissa vietin monta vuotta varhaisteinistä lukiolaiseksi. Kiitos rakkaista muistoista, hienoista levyistä, upeista elämyksistä, menetetystä nuoruudesta ja siitä, että luovuin viiksistä. Kiitos tästä keikasta.

Kun sä sanoit ’nähdään’ just sillä tavalla’
Ettei enää koskaan tavata
’Nähdään’ just sillä tavalla, ettei enää koskaan tavata
’Nähdään’, ’nähdään’, ei varmaan nähdä enää

Lisää luettavaa