Anssi Kela: Mun täytyy kävellä näin -elämäkertakonsertti
18.12.2019
Bio Rex, Helsinki
Ensimmäisen viiden minuutin aikana Anssi Kela on ehtinyt kertoa, kuinka hän kohdusta tultuaan ensimmäisenä tekonaan virtsasi kätilön päälle ja kuinka hänellä oli ”kolmosluokkalaisena Jussi Halla-ahon fleda”, koska oli kirjoja lukiessaan pyöritellyt hiuksiaan sormiensa ympärillä ja sitten kiskonut niitä tuppoina ohimoltaan irti.
Naurattaa. Niin kuuluukin.
Anssi Kela kertoo liki kahden ja puolen tunnin aikana paljon juttuja. Biisejä hän soittaa kokonaiset kaksitoista. Tarinoita nivotaan yhteen videomontaaseilla, jotka on koottu Kelan omasta, valtavasta kotivideoarkistosta. Hänen tarpeensa dokumentointiin on ilmennyt jo varhain.
Esiintymislava on sisustettu 80- ja 90-lukujen taitteessa kasvaneen nuoren miehen mancavea: se muistuttaa klassikkoelokuva Wayne’s Worldin kellaristudiota tai näyttämöä 1990-luvun point and click -seikkailupelissä.
Jokaisella esineellä on tarkoitus: niitä voisi osoittaa yksi toisensa jälkeen, ja niistä jokaisen kohdalla Kela voisi intoutua vartin mittaiseen monologiin.
Sohvan takana lymyilee Iron Maidenin basisti Steve Harris. Vasemmalla seinällä roikkuu Kiss-juliste. Nojatuolin vieressä nököttävät Kelan isän, vuonna 1985 kuolleen Juha Kelan, buutsit. Takaoikealta löytyvät 1980-luvun telkkari sekä seinään nojaava tiekyltti, joka osoittaa Nummelaan, Vihdin keskustaan.
Tässäkin konsertissa kaikki tiet vievät lopulta sinne. Noin parinkymmenen minuutin välein Kela soittaa yhden säkeistön kaupunginosan mukaan nimetystä, hänen kenties monumentaalisimmasta laulustaan. Siksi sen toistuva säemotivii komeilee myös konserttikokonaisuuden otsikkona.
Nummelan kautta purkautuu paitsi Kela itse, myös hänen sukupolvensa, fanikuntansa ja se kaistale Suomea, jollaisesta todellisuudesta Kela laulaa. Se on Suomi, jossa asiat ovat keskimäärin aika hyvin. Ja sellaisen ”aikahyvyyden” symboleina eivät ole välttämättä Etelä-Suomen suurkaupungit, vaan juuri Vihdin kaltaiset kehyspitäjät, joiden elementtipientaloalueiden uumeniin perheautotyömatkailijat ajavat päivän päätteeksi.
Paperilla Nummelan kaltaisessa pitäjässä ei ole mitään kiinnostavaa, mutta harvoissa suomalaisissa pikkukaupungeissa on. Merkittäviksi ne tulevat itsemytologisoinnin kautta, ja juuri siksi Nummelasta tuli sukupolvet läpäisevää pop-folklorea.
Ei Freehold, New Jerseykään olisi kiinnostava, jollei Bruce Springsteen olisi laulanut sitä maailmankartalle. Tämän ansiosta siitä tulikin tavallaan seksikkäämpi kuin veden takana sykkivästä New Yorkista. Helsingistä on miljoona laulua, Nummelasta yksi.
Nummela on myös alku sille autofiktiiviselle leivänmurupolulle, jonka Kela on kätkenyt tuotantonsa varrelle.
Suuria kuvioita -albumin päättävä upea Uudet autot paljastuu muistuttamaan Kelan isän auto-onnettomuuskuolemasta. Tuoreimman Ääriviivoja-levyn Kiitos eitä taas pohjustetaan sillä, miten hän ei nuorena soittajapoikanakaan saanut naisia, mutta miten tämä koitui lopulta ehkä siunaukseksi. Mahtuupa settiin myös Vain elämää -veto Kasarin lapsi, jossa JVG:n pleikanpeluu on muuntunut Kelan oman musiikillisen inspiraatioleikekirjan esittelyksi.
Biisivalikoima on Kelan välitilipäätös: pyrkimys ottaa omat, kerran muille annetut laulut takaisin hänelle itselleen. Siihen kontekstiin yksi uudelleenmuunneltu räppilainakin solahtaa melko hyvin. Se palvelee konseptia ja luo draamaa. Loopperin ja miksaajan hennon jälkikäsittelyn varaan rakennetut akustiset tulkinnat toimivat myös musiikillisesti erinomaisesti.
Välillä draamaa tosiaankin piisaa: libretossa käsitellään niin isän kuolema, Kelan lähes halvaannuttanut formula-auto-onnettomuus (mitä kohtalon ivaa olisikaan ollut, jos sekä isä että poika olisivat kuolleet auton rattiin) kuin avioerokin.
Kela manaa eroa seurannutta lööppiryöpytystä: oli kuin raitis, kohtelias ja partiopoikamaisen kunnollinen lauluntekijä olisi pettänyt Suomen kansan kärähtäneen hiihtomaajoukkueen lailla vain siksi, että oli eronnut vaimostaan. Kenties tässä juicejen, irwinien ja nykästen maassa ajateltiin, että jos Anssi Kela eroaa, ei mikään voi enää olla pyhää.
Ehdoton peripetia onkin Kelan puolihuolimattomasti heittämä tokaisu, että kolarikuntoutumisen, konserttisalikiertueen ja avioerokaaoksen aiheuttaman paineen alla hän hetken harkitsi hänelle määrätyn kipulääkeröykkiön kiskaisemista kerralla.
Tämän avoimempi privaattina miehenä tunnettu lauluntekijä voisi tuskin olla. Jos jokin lööppi tästä keikasta pitäisi nostaa, olisi se tietenkin ”Anssi Kela harkitsi itsemurhaa”.
Kaiken lisäksi hänen uransa alkoi kalabaliikin jälkeen painua hiljaa alaspäin – mutta sitten tulivat netin huumorivideot ja Clapton-lämppäys ja Levoton tyttö ja uusi suosio… Kelan uraa seuranneet ihmiset tietävät nämäkin vaiheet.
Silloin esiin nousee kysymys: onko Anssi Kela sittenkään niin matalan profiilin mies kuin antaa ymmärtää? Tuntuu, että hän on kylvänyt näitä samoja anekdootteja taaemmas, syvälle taipaleensa uumeniin. Jopa tarina siitä, kuinka hän sairaalassa rampana maatessaan seurasi huonetoverina olleen sotaveteraanin surullista hourailua, on kerrottu useaan otteeseen jo ennen iltaa Bio Rexissä.
Jäljelle jääkin koeteltavaksi maestron oma tarinankerrontataito. Onko Anssi Kela tarpeeksi kiinnostava persoona kertomaan Anssi Kelasta yli kahden tunnin ajan?
Ehkä kaksi kolmasosaa ajasta näin on. Parhaiten on rakennettu aviokriisijakson kehitys liikuttavan hienoon erolauluun Palava silta, joka on yksi Kelan parhaita kappaleita. Vaikkei hän ole koskaan ollut erityisen melankolian harrastaja, on hän parhaimmillaan kertoessaan paitsi pieniä tarinoita, myös suuria tunteita – kuten haikeutta ja surua.
Jäljelle jäävä kolmasosa taasen paljastaa, etteivät lapsuuden uhkarohkeat hassuttelut ei lopulta ole kauhean kiinnostavia, ja että huipennusta seuraavat, Kelan sinällään kauniit sanat isyydestä jäävät syvällisyydessään teepussiaforistiikaksi.
Kelan karismakin on lopulta sen reippaan partiopojan sorttia. Tylsä hän ei ole, vaan pikemminkin kirkasotsainen nörtti. Vähän kömpelö, mutta sympaattinen. Se, että hän säestää Kiitos ei -kappaleen pelkällä bassotilutuksella, on silkkaa muusikkohuumoria. Vaikka se viihdyttääkin, jää veto enemmän rosannakomppi-henkiseksi ”tietäjät tietää” -kevennykseksi.
Teatraalisen tarinaniskijän sijaan Kela onkin romanttinen musiikin rakastaja, joka pohjimmiltaan haluaisi vain tehdä biisejä ja soittaa keikkoja.
Tämä kirkasotsaisuus estää häntä myös ajattelemasta laskelmoituja tauolle jäämisiä. Samalla hän tiedostaa, ettei hänen kaltaisensa artisti voi tehdä levyä joka toinen vuosi ja sen jälkeen keikkailla ristiin rastiin kotimaataan kuin idolinsa Neil Young tai Springsteen. Suomi on moiseen liian pieni.
Romanttinen luotto siihen, että ”kyllä musiikki kantaa” onkin ajanut Kelan konseptoimaan materiaaliaan uudelleen. Siitä ovat olleet osoituksena kaikenlaiset kehitelmät kotimaisten lauluntekijöiden kanssa tehdystä Hetkiä Kalliossa -sarjasta ihanan kahjoon soolokonserttiin Tennispalatsin katolla. Hän on ollut myös ensimmäinen omia makuuhuonekeikkojaan striimannut suomalaisartisti.
Tähän kokeilun jatkumoon Mun täytyy kävellä näin on itsestäänselvä lisäys. Ainakin se, että osa illoista keskellä joulusesonkia on loppuunmyytyjä, todistaa, ettei Anssi Kelaan olla ainakaan tällä hetkellä kyllästymässä.
Konsertti on kuitenkin niin tyhjentävä tilitys, että se väistämättä sulkee Kelan uralla yhden luvun ja pakottaa hänet kalibroimaan kompassiaan hartaasti. Hänhän ei ole vielä edes viittäkymmentä.