Sideways: Ezra Furman
10.6.2018
Nordis, Helsinki
”This is for the queers!”, Ezra Furman julisti Sidewaysin sunnuntai-iltana pienehkölle, mutta innokkaalle yleisölle.
Fanien ja uteliaiden festariharhailijoiden edessä Furman vaikutti ottaneen tehtäväkseen rockin riistämisen takaisin friikeille, hyljeksityille ja ulkopuolisille. Huulipunassaan, helmikaulakorussaan ja mekossaan hän oli vaikuttava näky, ja hänen esiintymisensä Aurora-lavalla oli intohimoinen ja inspiroiva.
Chicagolainen Furman on julkaissut retroilevaa rockiaan jo vuosikymmenen, mutta tänä vuonna ilmestyneellä Transangelic Exodus -levyllä hän tuntuu löytäneen vielä aikaisempaa verevämmän vaihteen. Albumilla garage rock, doo wop, Lou Reed ja Bruce Springsteen yhdistyvät tuliseksi soundiksi, jonka avulla Furman kertoo tarinan, jota hän kutsuu ”queer outlaw sagaksi”.
Transangelic Exoduksella Furman hyödyntää rockin mytologian kliseitä. Hän kaappaa nopeiden autojen, kuumien moottoriteiden, lainsuojattomien ja kapinallisten myytit kertomaan syrjinnästä, pakolaisista, hämmennyksestä sukupuoli-identiteetin kanssa ja lopulta kodin etsimisestä.
Hänen viestinsä on vihainen, mutta myös lohduttava. ”This whole world is no place at all / No place for a creature like me / So if you’re like me indeed / Meet me somewhere way out / On the outer outskirts of town”, kuuluu No Place.
Peel My Orange Every Morning iloitsee matkan päättymisestä ja selviytymisestä: ”I am driving toward / The end of my own need to drive / This is February 7th 2017 / I am shattered, I am bleeding, but God damn it / I’m alive.”
Tiukasti sapattia noudattava juutalainen, biseksuaali ja sukupuoli-identiteetiltään liukuva Furman on ristiriitainen hahmo. Sidewaysin Aurora-lavalla nämä ristiriidat kuuluivat ja toivat esitykseen kiehtovaa särmää. Furman oli esiintyjänä samalla sekä ujo että intensiivinen, raivokas, mutta myös leikkisä ja riemukas. Epätoivon rinnalla kuului vapauttava ilo.
Furmanin esiintymisen kohokohtia olivat Transangelic Exoduksen helmet Suck the Blood from My Wound, Love You So Bad ja I Lost My Innocence. Ehkä kuitenkin koskettavin hetki oli mekon salaa ostamisesta kertova, syyllisyyttä ja häpeää, mutta myös riemua ja toivoa uhkuva, Maraschino-Red Dress $8.99 at Goodwill.
Coverina kuultiin Kate Bushin Hounds of Love. Kappaleen pelon, pakenemisen ja rakkauden janon teemat sopivat hienosti Furmanin oman materiaalin sekaan.
Saksofonisti-kitaristi-tuottaja Tim Sanduskyn johtama taustabändi The Visions soitti energisesti ja rosoisesti. Varmasti riehakkuuteen vaikutti myös se, että keikka oli Furmanin ja The Visionsin kiertueen viimeinen.
Siitä huolimatta, että kahden Sideways-päivän päälavan pääesiintyjinä oli rockyhtyeitä, rock on ainakin toistaiseksi menettänyt paikkansa populaarimusiikin huipulla rapille ja popille.
Rockin kannalta se on pelkästään hyvä asia.
Ryömiessään takaisin pimeille kujille ja maan alle rock voi löytää uudelleen asemansa alistettujen ja syrjittyjen musiikkina. Musiikkina vähemmistöille, vainotuille ja eksyneille. Kotina sitä etsiville.
Ehkä rock voi jopa löytää kapinallisen sielunsa. ”Rock ’n’ roll is protest music”, Furman julisti Sidewaysissa. Aikana, jolloin tuota protestia kaivataan enemmän kuin koskaan, Ezra Furmanin kaltaiset artistit näyttävät hienosti esimerkkiä.
