Ruisrock 2011 -blogi, osa 1 – Perjantai tarjosi perus-Paramorea, Hurtsin sliipattua kaihoa, The Prodigyn teknobileet ja kliimaksin The Nationalin tapaan

Ruisrockin perjantain bändikattaus oli laaja ja laadukas, mutta Rumbablogi pääsi kuin pääsikin niskan päälle kahden raportoijan voimin.

Teksti: Pietari Raekallio ja Kiira Kolehmainen, kuvat: Nelly Tatti

Circle, Primus, Paramore, Hurts, The Prodigy, The National
Ruisrock, Turku
8.7.2011

Festarit polkaistiin käyntiin porilaisen Circlen toimesta. Yhtye on yli kolmellakymmenellä studiolevyllään kokeillut niin päämäärättömästi rockin, heavyn ja progen eri muotoja, että tuskin kukaan sen faneistakaan voi sanoa pitävänsä niistä kaikista. Onneksi Mika Rätön luotsaama bändi osaa kiteyttää syvimmän olemuksensa lyhyeenkin festarivetoon.

Ruisrockin alkuillan aurinko sulatti osan dramaattisesta tunnelmasta, ja meri hieman kaappasi tapposoundeja. Silti Circlen teatraalinen esitys vakuutti. Mielikuvituksellisen rumilla vaatteilla koristettu yhtye sai luvan hymyillä vasta näytelmänsä loppukumarruksessa. Esityksen johtajana toiminut laulaja-kosketinsoittaja Mika Rättö vain virnisteli toisinaan hullun pilke silmisssään.

Rätön teatteritaustaa ei voinut olla huomaamaatta. Kerrankin hän ampui hidastettuna näkymättömällä singolla kohti pahaa-aavistamattomia katsojia, ja samaan aikaan neljä kitarankaulaa osoitti takana kohti kattoa.

Sankariheavyn, progen ja psykedeelisen rokin sekoitus tuntui jatkuvasti hakeutuvan kohti hypnoottisesti vyöryviä kitarariffejä, joita toistettiin minuuttikaupalla. Musiikillisia kohokohtia on hieman turha eritellä, mutta kitaristi Janne Westerlundin laulama maaninen Lääke toi mukavan hengähdystauon Rätön mahtipontisuuden rinnalla. Oli järjestäjiltä nappivalinta laittaa yhtye Converse-lavalle, sillä teltassa soittaessaan se ei olisi jättänyt loppuillan yhtyeille mitään mahdollisuuksia.

Primuksen kiinnittäminen Niittylavalle oli rohkea veto, jonka toimivuutta epäiltiin ennen festareita useammassakin mediassa. Epäilykset ovat sikäli perusteltuja, että yhtyeen tunnetuin sävellys lienee South Parkin tunnari. Silti miesvoittoista, soittotekniikasta innostunutta väkeä ilmestyi päälavan luo yllättävän paljon. Ehkä juuri tämä yleisön osa olisi ilman Primusta jäänyt paitsi yhdestä 2000-luvun vilkkaimmasta (24 000 kävijää) Ruisrock-perjantaista.

Basisti-laulaja Les Claypoolin virtuoosimaisen voimakas ja svengaava näppäilytekniikka ei jäänyt noteeraamatta yhtyeeseen ensi kertaa tutustuneiltakaan. Tosin ensikertalaisten mielenkiinto alkoi lopahtaa puolen välin jälkeen, kun esityksessä ei ollut juurikaan muuta tarttumapintaa.

Ajoittaiset hevimmät tykitykset esimerkiksi My Name Is Mudin aikana saivat takaosassakin hyväksyviä katseita kääntymään takaisin lavalle päin, mutta muuten yhtye ei tainnut saada kovin montaa uutta ystävää. Vanhat ystävät sen sijaan saivat ammattimaisen taidonnäytteen siitä, kuinka vahva basson, kitaran ja rumpujen yhteissoundi voi olla.

Nuori ja kaunis Hayley Williams
Yhdysvaltalaisen Paramoren oli täytettävä normaalisti The Soundsille ja Flogging Mollylle varatut saappaat, jotka jalassa nuoret naiset ja intistä juuri kotiutuneet miehenalut saadaan hyppimään ja huutamaan.

Bändin rutinoitunutta mutta energistä esiintymistä seuratessa tuntui siltä, ettei se voi millään epäonnistua tehtävässään. Rantalavan haltioitunutta yleisöä ei haitannut se, että yhtye ei saanut lisättyä levyversioihin musiikillisesti mitään ekstraa, tai että alkupuoliskon kaupallinen pop punk oli perin puuduttavan kuuloista.

Suuri suosio tuntuu kuitenkin perustellulta niin kauan, kun That’s What You Getin, Crushcrushcrushin ja Ignorancen kaltaisten hittien tehtailu jatkuu. Nuori ja kaunis Hailey Williams osoitti myös viihdyttäjän taitonsa valitsemalla yleisöstä yllättävänkin esiintymistaitoisen fanin viereensä sekä juoksuttamalla yleisöä veteen. Toivottavasti ensi vuonna ilmestyvä albumi toisi myös musiikkiin uusia sävyjä.

Paramoren bassotaiteilija Jeremy Davis
Perjantain ehdottomasti odotetuin artisti oli elektropunkia ja teknoa raa’asti yhdistelevä The Prodigy. Yhtye ei ole vuonna 1997 ilmestyneen The Fat Of The Land -merkkipaalunsa jälkeen julkaissut mitään merkittävää, mutta silti se on lähes minkä tahansa festarin kovimpia vetonauloja.

Bändi tietää arvonsa ja muistutti Niittylavan juhlaväelle useaan otteeseen, kuinka tärkeää suomalaisten on kuulla heitä festareilla livenä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1997. Taustatyötä oli tehty, mutta googlesta ei ollut harmillisesti löytynyt vajaan parin vuoden takaista jäähallikeikkaa. Mutta mitäs pienistä.

Bileitä The Prodigy osaa toki järjestää. Murhaavat teknobiitit tanssittivat yleisöä alusta loppuun – sama se mitä lavalla tapahtui. Maxim Reality ja Keith Flint juoksivat ja hyppivät edestakaisin, huusivat biisien sanoja ja huudattivat yleisöä. Keulakuvat päästivät itsensä turhan helpolla jättämällä vaativimmat vokaaliosuudet hoitamatta.

Muutenkin mutkia on silloin oiottu liikaa, kun Diesel Powerin tai Firestarterin kaltainen klassikko ei erotu edukseen tuoreimman Invaders Must Die -albumin biisien joukossa. Esimerkiksi The Breathen alun ruoskansivallukset saavat yleisön aina takuuvarmasti pähkinöiksi, mutta loppubiisin sovitus hävisi reippaasti levyversiolle.

Maximin ja Flintin karismaa söi teinipoikamainen keskisormi pystyssä heiluminen. The Prodigyn imagoon ja musiikin tunnelmaan sopii pieni ylimielisyys, mutta yli kolmekymppisten konkareiden luulisi jo osoittavan asenteensa muilla keinoilla.

(Pietari Raekallio)

Kaihoisa nuoriherra Theo Hutchcraft

Ruisrockin ensimmäisen illan ulkomaalaisbändien suora alkoi osaltani yhtyeellä, jolla on mielestäni mainio nimi: Hurts. Suhtautumiseni yhtyeeseen on ristiriitainen, sillä sen biisit keikkuvat ärsyttävyyden ja suloisuuden rajalla. Olen esimerkiksi yllättänyt itseni puolustamasta radiosta soinutta Wonderful Life -hittiä, jota kanssamatkustajat pilkkasivat kilpaa.

Nämä ristiriitaiset tunteet eivät ainakaan kallistuneet yksiselitteisesti suuntaan tai toiseen Niittylavan keikan myötä. Festivaaleilla kultalevyn pokannut Theo Hutchcraft virnuili niin omahyväisesti, kuin vain tuhansien kauniiksi kehuma nuori mies voi virnuilla. Ilmeistä ja eleistä tuli paikoitellen mieleen nuori Ville Valo ilman pornokaupan kauppiaan pojan seksuaalista presenssiä.

Yllätyksettömästi naisvoittoisen yleisön hullaantuneista ilmeistä päätellen kukin heistä toivoi olevansa laulun Evelyn, jonka Theo niin kovin toivoo jäävän luokseen. Sliipattu solisti ei tietenkään unohtanut kehua suomalaisia naisia ja viskellä pitkävartisia ruusuja yleisöön. Vaikka sisälläni pieni romanttinen tollo asuukin, siedän hyvin huonosti tällaista konserttikäytöstä.

Viimeisen päälle hyvin pukeutunutta Hurts-kaksikkoa, Hutchcraftia ja Adam Andersonia, oli täydentämässä rumpali, kitaristi-basisti, toinen kosketinsoittaja, viulisti ja mahtipontisesti klassisella tyylillä tuutannut taustalaulaja.

24-vuotiaaksi mieheksi Hutchcraft on koonnut itselleen melkoisen arsenaalin dramaattisia elkeitä, joita hän viljelee esiintymisessään. Sydänalan takominen, kaihoisa taivaanrantaan osoittelu sekä nojailu mikkitelineeseen voipuneena ja riutuneena toistuivat niin usein, että ei niistä tehokeinoiksi ollut.

Pääroolia keikalla pitänyt Hutchcraft ei juurikaan ottanut kontaktia kanssaesiintyjiin, ei edes Andersoniin, joka esiintyi naama peruslukemilla ja aurinkolasit tiukasti päässä.

Goottivaikutteita lainaavassa disco-synapop-musiikissa on kaltaiseni hillittyä dramatiikkaa ja arkista synkistelyä arvostavan mielestä liian vähän discoa. Jos Hurts-keikalla olisi tehnyt edes vähän mieli jorata, olisi ollut paljon kiinnostavampaa. Nyt sitä vain tuijotti lavalle ja rypisteli otsaansa, kun suurta kliimaksia ei tullut vaikka Silver Lining, Wonderful Life, Stay ja Better Than Love tovereineen melkein kiitettävällä tavalla soivatkin.


Keikan lopulla Hutchcraft heilutteli Suomen lippua ja kietoi sen lopuksi kaulaansa. Tämä oli perin hämmentävää keikan yleisen kylmäkiskoisuuden huomioiden. Olisi edes tuikannut sen tuleen – siinä olisi ollut himpun verran kaivattua dramatiikkaa.

Uskoisin, että tästä kaksikosta taustavoimineen irtoaisi myös vakuuttavampi keikka. Ehkä kovasti kehutut suomalaisnaiset olivat vieneet voimat.

Sliipatuista briteistä siirryin kiireellä hieman vanhempiin amerikkalaisherroihin, jotka pukeutuvat astetta arkisempiin kauluspaitoihin ja jättävät parrat ajamatta.

The National soitti Rantalavalla. Nokkamies Matt Berninger kehui vilpittömän oloisesti merimaisemaa ja tiedusteli, sattuisiko vastarannan hurmaavan talon omistaja olla paikalla.

Maaliskuiseen Kulttuuritalon-vetoon verrattuna Berninger vaikutti vähemmän juopuneelta ja kitaristiveljekset Aaron ja Bryce Dessner olivat vähemmän närkästyneitä. Tällä kertaa ei tarvinnut jännittää viime näkemällä kaoottisen oloisesti haahuilleen ja selkä yleisöön päin omiaan vahvistimelle karjuneen Berningerin edesottamuksia ja humalatilaa. Arvon solisti oli lähes yhtä tyyni kuin Itämeri lavan vierellä.

En tiedä, johtuiko se jännityksen puuttumisesta vai siitä, että ei ollut ensimmäistä kertaa Brooklynin ihmeitä todistamassa, mutta keikka ei tuntunut tällä kertaa luissa ja ytimissä.

Komeaa kuitenkin oli. Pekka Kuusistokin oli kutsuttu näyttämään, miten ne viuluosiot kuuluu soittaa. 


National oli tälläkin kertaa lämminhenkinen, mikä on mielestäni suht harvinaista tämän kokoluokan yhtyeissä. Berningerin hieman ujolla tavalla huvittuneet ilmeet ja lyhyet toteamukset biisien välissä toimivat. Ehkä olen vain hupsahtanut fani, mutta arvostan suuresti välispiikkejä, joissa luvataan, että seuraavaksi soitettava biisin on yhtyeen koko tuotannon vakavasti otettavin rakkauslaulu. Ja kun biisin kertosäe menee vapaasti suomentaen ”pelkäsin syöväni aivosi, koska olen paha”, ei voinut muuta kuin taputtaa ja huutaa mukana.

Internetin suurten tietäjien mukaan The Nationalin keikoilla Berninger lähtee aina Mr. November -kappaleen aikana yleisön sekaan. Poikkeus vahvistaa säännön, sillä tällä kertaa hän tyytyi vilkuilemaan biisin aikana lavalta alas ja pudistelemaan päätään todeten lavan olevan liian korkealla. Vasta keikan viimeiseen vetoon päästyä Berninger kipusi alas lavan sivua pitkin ja katosi mikrofoneineen yleisön sekaan. Dessnerin veljekset hoitelivat loput biisin vokaaleista enkä nähnyt laulajaa tämän jälkeen. Lähti kenties uimaan kohti vastarannan huvilaa, jonne sanoi tahtovansa kylään.

(Kiira Kolehmainen)

Siirry tästä Ruisrockin lauantaihin ja tästä sunnuntaihin.