Rumba juhlaviikoilla: laimeita pumpuliballadeja ja rietas rokkiräjähdys

Huvilateltan maanantai-illassa esiintyneet Soap & Skin ja Anna Calvi veivät täysin päinvastaisiin tunnelmiin, kirjoittaa Mikael Mattila arviossaan.

Pietari Purovaara

Anna Calvi, Soap & Skin + Stargaze
19.8.2019
Huvilateltta, Helsinki

Juhlaviikko-täkyissäni kirjoitin, että kesän päättävä kaupunkifestivaali kenties muodostuu pikkuhiljaa entisten Flow-kävijöiden reservaatiksi, kun jälkeen mainitun tapahtuman veteraanikävijöiden keski-ikä hilautuu ylöspäin.

Noh, väärässä olin. Silmäys Huvilateltan kävijäkuntaan todisti eltaantuneen vitsin yhä ajankohtaiseksi: aina vaan tämä tuntuu samalta firman bileet -simulaattorilta. Maanantai-iltanakin.

Mitä nyt Ville Valo luimisteli vasemmalla seinustalla, ja toisaalla Suomen johtava Soap & Skin -asiantuntija, esseisti Antti Nylén viritteli filmikameraansa.

Vaan eipä siinä. Ainakin Stargaze-kamariorkesterin (jätetäänhän jatkossa hassuttelevat kirjoitusasut graafikoille, eikö?) säestyksellä esiintynyt Soap & Skin oli sopivan pehmeää ja pörröistä elämysviihdettä – siinä kaikki.

Anja Plaschg debytoi vuosikymmenen taitteessa kalsealla mutta vaikuttavalla goottipaukutuksella. Se toi mieleen kulmikkaan kölniläisavantgardisti Nicon jopa niin selkeästi, että Plaschg aloitti uransa coveroimalla tätä.

Pitkään odotettu kolmosalbumi viime vuodelta, From Gas to Solid / You Are My Friend, oli kuitenkin käännös säyseyteen. Säyseää oli myös ilmaisu Huvilateltassa.

Paikoin Stargaze oli sentään saanut pumpulimaisiin kappaleisiin ryhtiä, ja vaivihkaiset nostatukset, puhallinpilvet ja hammasratasrumpukompit perustelivat ainakin sen, miksi vaikkapa The Nationalin Bryce Dessner on turvautunut orkesteriin yhtenä työkalunaan. Mielessä vilisivät 2000-luvun kamari-indien nimet Sufjan Stevensistä Múmiin.

Harmi vain, että Soap & Skinin uudemmasta tuotannosta puuttuu kaikki kulmikkuus ja omaleimaisuus. Biisit olivat loputonta valuvaa lallattelua ilman kiinnostavia koukkuja tai muutakaan tarttumapintaa.

Erikoisuutta settiin toivatkin lopun poikkeukselliset coverit. Plaschg tulkitsi suureellisena kabareena ensiksi blueslegenda Robert Johnsonin Me and the Devilin ja toiseksi syyrialaispoppari Omar Souleymanin Mawal Jamarin. Neroa vaiko pölvästiä? En osaa sanoa!

Keikan ainut aidosti upea hetki oli kuitenkin eeppiseksi levitetty pianotulkinta Desirelessin kasarihitistä Voyage Voyage, joka ihastutti jo vuoden 2012 Narrow-albumilla.

Anna Calvi olikin laimealle lämppärille melkoinen vastinpari.

Usein punainen valaistus keikalla tarkoittaa sitä, että nyt tulee jotakin ”dramaattista” ja ”rajua”. Että varokaahan läikyttämästä kalliita juomianne iltapuvuillenne!

Tässä mielessä telecasteriaan bordellivalaistuksessa väkivaltaisesti repinyt Calvi olikin hieman väärässä paikassa. Flow’n mustassa teltassa moinen rietas rokkiräjähdys olisi ollut aivan paikallaan, mutta Huvilan jäykässä ilmapiirissä tuntui kertakaikkisen väärältä vain istua paikallaan ja olla osallistumatta Calvin trion paalutukseen muutoin kuin asiallisesti taputtamalla.

Calvin viimevuotinen Hunter-albumi on useista kuunteluistakin huolimatta jäänyt hieman yksiulotteiseksi, mutta keikalla kaiussa uitetut, seksuaalis-dramaattiset laulut tuntuivat kuin eri musiikilta. Heti alkajaisiksi esitetty nimikappale soi valtavana ja uhkaavana, tulkitsijansa karismaa täynnä.

Rummuista, syntikoista ja Calvin kitarasta koostunut trio kuulosti myös sopivan riisutulta mutta täyteläiseltä. Tummat ja paksut synalinjat toivat kappaleisiin sopivan erilaista, goottilaista klubitunnelmaa silkan nelikielisbasson sijaan.

Nämä ulkoiset seikat eivät kaikesta huolimatta poistaneet sitä tosiseikkaa, että Anna Calvi on toisinaan hieman liiankin perinnetietoinen artisti. Hänellä on selkeä oma muotokieli, mutta se pysyy visusti yhdellä soundillisella mukavuusalueella. On PJ Harvey, on Nick Cave – on jopa Jimi Hendrix, ja siinä se.

Siksi Calvi on kitaristina hurjuudestaan huolimatta melko tyypillinen tiluttelija. Tästä osoituksena debyyttialbumilta tarjoiltu kitaravälike Rider to the Sea.

Trio kuitenkin taisteli itsensä ulos tasapaksuudesta kohti loppusetin juhlaa. Androgyyniylistys Don’t Beat the Girl Out of My Boy ja toinen roolienkaatelu Alpha nousivat upeiksi kliimakseiksi niin Calvin laulullisen tulkinnan kuin kitarasankaroinninkin kannalta. Kitaristista tekee hyvän se, kun hän ymmärtää soittaa soitintaan väärin.

Encoreksi jätetty tulkinta Suicide-yhtyeen klassikosta Ghost Rider olikin vähän outo, epämääräisen sisäänpäinkääntynyt musanörttien fanipalvelus.