Tuskan sunnuntaissa nähtiin amatsooneja joka lähtöön: Nightwish, Amaranthe, Battle Beast

Rumban Tuska 2013 -raportin viimeisessä osassa Suvilahden taistelutantereita dominoivat riuskat ja rapeaääniset naislaulajat.

Teksti: Saku Schildt, kuvat: Markus ja Heidi Paajala

Tuska Open Air: Nightwish, Amaranthe, Battle Beast, Stratovarius, Santa Cruz, Death Hawks
Suvilahti, Helsinki
Su 30.6.2013

Tuskan sunnuntaista oli rakennettu melodisen, naislaulajavoittoisen metallin teemapäivä. Järjestäjät ansaitsevatkin kiitosta huolella rakennetusta ohjelmasta: Rock the Beachin kanssa päällekäin osuneet perjantai ja lauantai eivät yrittäneetkään kilpailla Hietaniemen tarjonnan kanssa, vaan Tuskan alkupuolella tyydytettiin äärilaitojen metalligenrejen ystävien tarpeet. Radiosuosikit marssitettiin lavalle vasta päätöspäivänä.

Järjestely lienee auttanut Tuskaa torjuntavoiton saavuttamisessa. Festivaali tiedottaa keränneensä tänä vuonna kaikkiaan 25 000 kävijää, mikä oli myös tapahtuman tavoite. Harmi kyllä Tuska ei onnistunut katkaisemaan hienoista laskuvirettään – vuoden 2010 33 000 kävijästä on tultu pikkuisen alaspäin joka vuosi – mutta kenties ensi kesänä on parempi onni, kunhan kohdalle ei osu samanlaista tapahtumasumaa kuin nyt oli.

Sunnuntain käynnisti päälavalla ruotsalais-tanskalainen Amaranthe, jota Rumban päätoimittaja Teemu Fiilin kuvaili taannoin Hittikaruselli-palstalla osuvasti ”Britney Spears -popiksi metallisoundeilla”. Lavalla yhtye kuulosti tosin ilahduttavasti raskaammalta. Kahden mieslaulajan ja yhden naissolistin johtama bändi esitti tarkkaan hiotun ja ammattimaisen show’n, joka saattoi hyvinkin houkutella katsomosta muutaman uteliaan bändin levyjen kimppuun.

Taiten esiintynyt, kiltillä tavalla kuvankaunis Elize Ryd vaikutti naapurintytöltä, jonka kuka tahansa vanhempi kelpuuttaisi mielellään lastenvahdiksi. Mieslaulajat Jake E ja ärinäpuolesta vastannut Andreas Solveström hoitivat henkin tonttinsa ammattitaidolla, vaikka ensin mainittu muistutti ajoittain tympeällä tavalla Fred Durstin kaltaista nu metal -keekoilijaa.

Afterlife-kappaleen ”Wake me up to the everlasting afterlife” -lyriikat kalskahtivat Tuska-ympäristössä huvittavasti korvaan, mutta kyllä Amaranthe pesi mennen tullen monet radiokuuluvuudesta kamppailevat kilpailijansa. Lisäpisteet vielä outrona toimineesta Göteborg-schlagerista, joka toi esitykseen tervetulletta virnettä suupieleen.


Amaranthe. (Klikkaa nähdäksesi suurempana)

Amaranthen aikana klubilavalla esiintyi kotimainen glam-nousija Santa Cruz, josta innokkaimmat ovat povanneet jo vaikka minkälaista tekijää tukkarock-ympyröihin. Komeilla leijonanharjoilla varustetut nuorukaiset olivatkin ehdottoman sympaattinen ilmestys, mutta Tuska-keikka osoitti, että tekemistä on vielä.

Yhtye kärsi jokseenkin sekasotkuisesta äänimaailmasta, mutta yksin se ei riitä selittämään sitä biisitarjonnan ohimenevyyttä. Yksikään glam-röyhkimys ole noussut riikinkukoksi tunkiolle pelkällä asenteella – iskevistä melodioista ja takiaisriffeistä se lopulta on kiinni. Aikaa parikymppisillä julleilla on tietenkin vaikka kuinka, eli katsellaan.

Keikkansa peruuttaneen Asking Alexandrian korvannut Battle Beast on sekin vielä uransa alkuvaiheessa, mutta tulokasbändistä ei voi enää puhua. Vuonna 2011 julkaistu Steel-debyyttilevy tempaisi yhtyeen äkkiarvaamatta perinteisen sankarimetallin soihdunkantajaksi, ja yhteistyö Nuclear Blast -yhtiöjätin sekä pesti Nightwishin lämmittelijäksi yhtyeen Euroopan-kiertueelle auttoivat Battle Beastia pääsemään myös muun maailman turuille. Toukokuussa julkaistu nimetön kakkoslevy mahtui jo Suomen albumilistan top viiteen, ja viidakkorummun mukaan muu Eurooppa on ollut bändin suhteen vastaanottavaisella päällä. Kolmannen levynsä kohdalla orkesteri voi olla jo vaikka missä.

Ennen ruusuisten tulevaisuudennäkymien maalailemista on kuitenkin tarkasteltava lähemmin yhtyeen uutta laulajatarta Noora Louhimoa. Laulajanvaihdoksen pelättiin jo torpedoivan yhtyeen koko uran, niin mainio solisti edellinen johtohahmo Nitte Valo oli. Äänensä puolesta Louhimo on kuitenkin astunut isoihin saappaisiin ongelmitta: voi oikeastaan ihmetellä, miten bändillä on käynyt jo kaksi kertaa niin hyvä säkä, että yhtyeen keulille on löytynyt uskottavasti Accept– ja Judas Priest -henkistä metallia laulava rapeaääninen amatsooni.

Esiintymisen puolesta Louhimolla on kuitenkin vielä petrattavaa. Bändi on hitsaantunut pitkillä rundeilla tiiviiksi yksiköksi, mutta illan muihin naissolisteihin verrattuna Louhimon lavaolemus oli pakotettu ja jäykkä. Yleisölle osoitetut välispiikit tuntuivat ennalta mietityiltä, eikä Louhimo saanut aikaan edes illuusiota spontaanista yhteishengen nostatuksesta. Kuvaavaa on, että yhtyeen biisintekijä Anton Kabanen tarinoi katsomolle huomattavasti rennommin – kenties liiankin maailmanmiehen elkein. Myös basisti Eero Sipilän ”Hello, we’re Asking Alexandria from England” -spiikit kyllä huvittivat.

Vaan osaako joku selittää, miten tämä radioaallot haltuun ottanut, Tuskan päälavalle suosionsa puolesta sopinut ja juuri toisen levynsä julkaissut yhtye ei ole laajemmin esiintymässä suomalaisilla festareilla? Tätä aiemmin bändi oli soittanut vain Nummirockissa. Entä Sauna ja Provinssirock? Entä loppukesän Ruisrock, Ilosaari, Tammerfest ja parikymmentä muuta tapahtumaa? Orkesteri on juuri siinä vaiheessa uraansa, että sen luulisi kiertävän mielellään kaikki mahdolliset isommat tapahtumat sananlevittämismielessä – ja tapahtumien luulisi buukkaavan hyvässä nousussa olevan yhtyeen mielellään. Sen sijaan bändin kesäaikatauluissa lukee enää Oulun Qstock ja Lieksan Vaskiviikot (!). Kummallista.


Battle Beast. (Klikkaa nähdäksesi suurempana)

Ei ole suuri yllätys, että pörröpäisen Teemu Markkulan johtama Death Hawks esitti klubilavalla psykerockiaan juhlamokkamaisella ammattitaidolla – eikä liioin se, että orkesteri sai soittaa hengentuotoksiaan Tuskassa harvalukiselle yleisölle. Sitä voi kuitenkin sanoa pieneksi – ja ehdottoman positiiviseksi – yllätykseksi, että Inferno-lavalla esiintynyt Stratovarius keräsi eteensä vallan kunnioitettavan käsimeren. Kakkoslavalle sijoitetun yhtyeen nykyinen keikkasuosio on pieni kysymysmerkki, mutta jos Sauna Open Airissa oli hiljaisempaa, Tuskassa bändi otettiin avosylin vastaan.

Bändi itse tosin tyytyi soittamaan varman peruskeikan. Innokkaimmin polki tuore rumpali Rolf Pilve. Black Diamondinn, Kiss of Judaksen ja Hunting High & Low’n (joista viimeksi mainittu innoitti yleisön komeaan yhteislauluun) kaltaiset vanhat Strato-standardit olivat yleisön mieleen, mutta tuoreempi tuotanto sai vaisumman vastaanoton. Vaikka yhtye on luonut nahkansa Timo Tolkin eron jälkeen hyvin, jokunen uusi hitti tekisi yhtyeelle terää.

Päivän pääesiintyjä Nightwish suunnittelee ilmeisesti keikkataukoa. Yhtye hyvästeli pääkaupungin keikkalavat komealla show’lla, jonka jälkeen voi vain odottaa virallista vahvistusta sille, että Floor Jansen on virallisesti bändin vakituinen laulaja.

Anette Olzonin tilalle kiertuejäseneksi kiinnitetty Jansen on saanut liikkuttavan yksimielistä suitsutusta sekä fanikunnalta että medialta, eikä Tuska antanut mitään aihetta soraääniin. Jansen vakuutti jo viime marraskuussa Imaginaerum-elokuvan ensiesityksessä Hartwall-areenalla, ja kuukausien mittaan hollantilaisleidi on vain parantunut.

Riuska, saletisti monet miehet sormikoukussa voittava Jansen osaa sekä keimailla, revitellä, kujertaa että aidosti tulkita Tuomas Holopaisen sävellyksiä. Esimerkiksi Ever Dream ei ole soinut yhtä hienosti sen paremmin Tarja Turusen kuin Anette Olzonin aikana.

Nightwishin keikka herätti huomaamaan, miten kunnioitettava määrä yhtyeellä on radiosta tuttuja kaiken kansan suosikkeja. Harvalla metallibändillä on heittää pöydälle peräjälkeen Dark Chest of Wondersin, Nemon, Storytimen, Wish I Had an Angelin ja Amaranthin kaltaisia biisejä niin, että soitettavaakin jäisi vaikka kuinka paljon. Yhtyeen kolmen ensimmäisen levyn aikaisesta tuotannosta taidettiin esittää ainoastaa She Is My Sin.

Vaan kyllä se alkaa vähän painaakin. Puolitoista tuntia eeppistä, melodramaattista sinfoniametallia on raskas annos sulatettavaksi, eivätkä runsaasti viljellyt pyroefektit riittäneet lieventämään urakan uuvuttavuutta. Festivaaliaikatauluun oli Nightwishin kohdalle merkitty kahden tunnin soittoaika, mutta se olisi kyllä ollut jo liikaa.

Rajansa eeppisyydelläkin, vaikka olisi millainen teräsnainen mikin ääressä.

Lue Tuska 2013 -raportin 1. osa täältä ja 2. osa täältä.