Viikatteesta on teroittunut Suomen luotettavin livebändi

Kivi-iskelmän lanseerannut Viikate jyrisi ja hehkui loppuunmyydyllä Tavastialla. Tuukka Hämäläinen raportoi.

Viikate
Tavastia, Helsinki
20.4.2012

Teksti ja kuvat: Tuukka Hämäläinen

Kouvolalaiselle Viikateelle on kertynyt ikää jo 16 vuotta, mutta sen ote ei ole veltostunut eikä terä tylsynyt. Maaliskuun lopussa bändi julkaisi jo yhdeksännen albuminsa, eikä yhtyeen idealaarissa ole vieläkään pohja näkyvissä.


Tavastialla Viikate nousi lauteille täyteen ahdetun salin eteen. Mattimyöhäisten oli jopa mahdotonta tunkeutua saliin, sillä kukaan ei halunnut kuunnella yhtyettä baarin puolelta.

Kalpean siniseen valoon yhtye asteli tuttuun tapaan Haaskalinnut saalistaa -kappaleen tahtiin, mikä alkaa kyllä olla jo vähän aikansa elänyt, sillä yhtye on käyttänyt Spede-elokuvasta napattua coveria keikkaintrona aina levyttämisvuodesta 2005 asti. Aloitusrevittelynä toimineen Routaisten peltojen pehtoorit -instrumentaalin jälkeen lähdettiin liikkeelle Sysiässä-singlellä, jota seurasi uuden Petäjäveräjät-albumin avausraita Tähdet varjelkoon.

Pääpaino setissä oli luonnollisesti uudella levyllä, ja siltä jäikin kuulematta vain pitkähkö Työmies-balladi. Uusista kappaleista Se on kivi-iskelmää ja Taivas kielletty osuivat lähimmäs maalia, vaikka myös Itkijänainen kuulosti livenä miltein paremmalta kuin levyltä.

Uuden materiaalin lisäksi settiin mahtui tietysti vanhoja V-klassikoita aina Kaajärven rannat -albumin (2002) Ei ole ketään kelle soittaa -kappaleesta lähtien. Leimu-hittiä ei kuultu, mutta Pohjoista viljaa, Kaunis kotkan käsi ja Viina, terva ja hauta mahtuivat settiin. Encoreissa kuultiin muun muassa Topi Sorsakosken kanssa levytetty Hautajaissydän sekä yhtyeen menevimpiin ja auttamatta parhaimpiin biiseihin lukeutuva Tanssi.

Viikate oli jälleen vedossa, ja soitto sujui eheästi, treenatusti ja rennosti. Solisti Kaarle Viikatteen välispiikit olivat samaa rautaista sanaleikkien ja radiojuontajamaisen jutusteltun yhdistelmää, joka on aina luonut yhtyeen keikoille tuttavallisen tunnelman. Nykyään suurimman osan soolokitaroista taituroiva Arvo (Aki) soitti terävästi, ja hyvä miksaus salli yleisön kuulla valtaosan kitaroinneista selvästi.

Konsertti jatkui reilut puolitoista tuntia, minkä jälkeen yleisö oli yhtä hikinen ja läkähtynyt kuin yhtyekin. Kaarle kiroili toistuvasti ihmetellen Tavastian hienoa tunnelmaa. Viimeiseksi soitettu Kuu kaakon yllä tuntui ansaitulta kehtolaululta.

Viikate ei jätä paljon toivomisen varaan. Yhtyeen keikoilla on aina hyvä tunnelma, vaikka joutuisi katsomaan suurimman osan esityksestä hattuhyllyltä dokaamaan tulleiden bilehileiden kanssa. Harvoin yhdenkään bändin hehku riittää lämmittämään salin jokaista nurkkaa, mutta Viikate onnistuu siinä toistuvasti.