Voimaeläin näyttää kyntensä: Kaija Koo villitsi loppuunmyydyssä Superkonsertissa

Kokkolan Kaija tarinoi sielunsiskoille, köpötteli kävelykepin kanssa ja pisti bileet pystyyn Hartwall Areenalla.

09.12.2015

Kaija Koo
Hartwall Areena
5.12.2015

Teksti: Elisa Helenius
Kuva: Jussi Sallinen

Kaija Koo on monelle artisti, jota ei julkisesti kehtaa myöntää kuuntelevansa, mutta jonka tahdissa kuitenkin jalka vipattaa kun hänen musiikkinsa soi radiossa. Hän oli myös itselleni ennen artisti, jonka tuotanto oli mielikuvissani junttia ja vanhanaikaista. Silti kirmasin aina tanssilattialle heilumaan kun yökerhossa kajahti ilmoille koskettava Tinakenkätyttö (levyltä Tinakenkätyttö, 1999).

Asenteeni muuttui lähes tasan viisi vuotta sitten kun Kaija Koo julkaisi Irti-levynsä, joka toi uutta energiaa hänen tuotantoonsa ja enemmän raikkaita pop-sävyjä iskelmän rinnalle. Erityisesti Apulannan Toni Wirtasen sanoittama ja säveltämä, naisen itsenäisyyttä ja elämään heittäytymistä ylistävä Vapaa-biisi iski itseeni. Kappale kohosi myös hitiksi Suomessa. Eikä sitten kulunut ”kuin” viisi vuotta ja näin viime viikonloppuna Kaija Koon ensimmäistä kertaa livenä.
Myös viime vuonna viides päivä joulukuuta Hartwall Areenalla oli Superkonsertti, joka oli loppuunmyyty. Tästä ilahtuneena Kaija Koo järjesti Superkonsertin uudestaan tänä vuonna – ja lupasi pitää Superkonsertin myös vuoden päästä.

Loppuunmyyty Hartwall Areena kokosi viime lauantaina sisäänsä sekalaisen sakin eri-ikäisiä suomalaisia. Yksi yhteinen nimittäjä katsojista löytyi: enemmistö oli naisia. Osa naisista oli napannut miehensä mukaan. Kaija Koo on myös homomiesten suosiossa camp-imagonsa ansiosta.
Artisti on 53-vuotias, mutta on onnistunut saamaan uusia faneja nuorista. Enemmistön yleisöstä muodostivat vähän päälle parikymppisten, paljettimekkoisten tyttöporukoiden joukot. Kaija Koo on myös monien äitien ja tyttärien yhteinen fanituksen kohde. Katsomossa näkyi jopa muutamia koululaisia vanhempineen.

Viime vuonna (nyt valitettavasti jo lopettaneessa) Olivia-lehdessä nuori toimittaja kutsui Kaija Koota Suomen kansallisaarteeksi ja voimaeläimeksi. Kaija Koo on tehnyt kolmekymmenvuotisen uran suomalaisten kestosuosikkina ja monet hänen kappaleensa ovat täynnä positiivista naisenergiaa.

Konsertin alussa lavaa kehystivät valtavat mustekalamaiset metallilonkerot, joista yksi kohosi ilmaan ja paljasti takaansa miehistä koostuvan bändin ja Kaija Koon. Kaikkiin lonkeroihin syttyivät siniset valot ja ne nousivat kattoon valaisemaan lavaa. Takaseinällä oli Kaija Koon suuri logo, mutta muuten lavastus oli minimalistinen. Visuaalisuutta toivat muutaman kerran leimahtaneet tuliefektit ja erilaiset tunnelmavalot.

Keikan aloitti Kaija Koon megahitti Kuka keksi rakkauden (Tuulten viemää, 1993). Ajattelin sen aikana, että olen väärässä paikassa, sillä biisi on hieman kiusallinen ja tuo mieleeni pilkun aikaa lähiöbaarissa hoilaavat humalaiset. Yleisö tosin ulvoi tyytyväisenä, joten alku oli siinä mielessä räjähtävä. Ennen kaikkea Kaija Koosta huokuvat aitous ja elämänilo, jotka riisuvat kenet tahansa aseista.

Tyylilleen uskollisesti mustaan pukeutunut rock-kaunotar oli ikinuori ilmestys – niin kuin tähdillä on tapana olla. Hän oli tyttömäinen lyhyessä rimpsumekossaan ja pitkissä, avonaisissa hiuksissaan. Illan aikana asu vaihtui nilkkoihin asti ulottuvaan läpikuultavaan, itämaiseen mustaan mekkoon sekä lopuksi intiaanihenkiseen valkoiseen rimpsunahkatakkiin.

Muutaman ensimmäisen biisin jälkeen Kaija Koo turvautui yllättäen kävelykeppiin. Iskelmäkuningatar oli loukannut toisen jalkansa, minkä takia hän puhuessaan istui mustalla valtaistuimella. Lavalla oli muuten myös samanlainen majesteettisen korkeaselkäinen valkoinen nahkanojatuoli kuin uusimman levyn Kuka sen opettaa (2014) kannessa.

Täytyy valitettavasti todeta, että kävelykepin kanssa köpöttely vanhentaa ihmistä huimasti. Kaija Koo esiintyi onneksi energisesti kepinkin kanssa. Yleisö taisi antaa hänelle tarmoa, koska keikan loppupuolella hän jo kirmasi lavalla ilman kävelykeppiä.

Keikalle kuultiin sekä suuria hittejä että harvemmin kuultuja kappaleita. Konsertin alkupuolella soivat Hanat aukeaa, Ajoin koko yön, Minun tuulessa soi, Kaljaa pöytään, Vanhaa suola ja Tuulikello. Pakan räjäytti emansipaatiohitti Kaunis rietas onnellinen, jolla Kaija Koo kilpaili Syksyn Sävelessä vuonna 2011. Nyt lähes koko istumakatsomokin tanssi. Kun yleisö oli näin parhaassa vireessä, lava yllättäen pimeni ja musiikki hiljeni pitkäksi aikaa. Yllättävä tauko laski tunnelmaa.

Kaija Koo ilmestyi sitten keskellä permantoa olevalle pienemmälle lavalle, jolloin hän oli lähempänä istumakatsomon takaosaa. Hän esitti istuen muutaman hitaan ja melankolisen kappaleen (Niin kaunis on hiljaisuus, Isä ja Kylmä ilman sua).

Näky oli hieno ja tunnelma harras kun samaan aikaan pimeässä katsomossa heiluivat kännyköiden taskulamput kuin tähdet. Kyseiset kappaleet ovat häpeämättömän sentimentaalisia, mutta silti – tai juuri siksi – ne liikuttivat, erityisesti kun Kaija Koo vielä ensiksi kertoi läheisestä isästään, joka kuoli samana vuonna 1986 kun tytär julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa Kun savukkeet ovat loppuneet.

Pienelle lavalle nousi illan ensimmäinen yllätysvieras: Cheek. Duo esitti yhdessä Cheekin hitin Syypää sun hymyyn. Yleisö ryntäsi ylös kirkumaan ja tanssimaan. Kaija Koo selvästi vetoaa myös siihen samaan ”kansan syvään kerrokseen”, joka kuuntelee Cheekiä. Turha kuitenkaan keikalla on murjottaa, joten nousin itsekin ylös taputtamaan. Tämän kerran, Jare, vain Kaija Koon takia.
Jälleen seurasi ikävystyttävä tauko kun Kaija Koo lähti kävelykeppinsä kanssa kävelemään permannon poikki ja vaihtamaan asua. Jossain toisessa keikkapaikassa tällaiset tauot eivät niin häiritsisi, koska se olisi hyvä hetki vierailla baaritiskillä tai wc:ssä, mutta Hartwall Areenan jättikatsomon keskeltä ei niin helposti poistu eikä katsomoon saa edes tuoda juomia.

Screeneillä alkoi onneksi pyöriä hupaisia pätkiä Kaija Koon vanhoista televisioesiintymisistä. Kun artisti ilmestyi taas päälavalle, ilmoille kajahtava kappale oli tietysti hitti vuodelta 1986: Kaikki vanhat filmit. Lavalle saapui vielä lisää miespuolisia vierailijoita: Vapaa-biisissä oli mukana luonnollisesti Toni Wirtanen ja Tule lähemmäs beibi –hitissä vierailivat Popedan Pate Mustajärvi ja Costello Hautamäki. Vieraat eivät innostaneet itseäni, mutta oletettavasti monet muut yleisössä pitivät heistä. Gaalatunnelmaa loi suuri Higher Ground –kuoro, joka esiintyi useamman biisin aikana.

Yleisö sai nauttia kunnolla, sillä show kesti yli kaksi tuntia. Kaija Koon omaa ilmaisua käyttäen hän ”tarinoi” laulujen esittämisen väleissä, mikä oli mukava lisäanti. Hän kertoi esimerkiksi kommelluksistaan kahdella käynnillään Linnan juhlissa, mikä sopikin hyvin kun Linnan juhlat olivat taas seuraavana iltana.

Artisti alleviivasi tavallisuuttaan viittaamalla itseensä useamman kerran rempseästi ”Kokkolan Kaijana”. Supernainen myös pyllisteli yleisöön ja mietti samalla, ottaisiko elämänsä ensimmäisen tatuoinnin alaselkäänsä ja valitsisiko ihoonsa jonkun oman kappaleensa nimen. Lopulta hän valitsi tatuoinniksi kappaleeseensa En pelkää pimeää – joka tietysti seuraavaksi kuultiin.
Virallisen osuuden lopetti koko illan ajan odotettu ”hei, ei ei, en sitä salaa, näillä teillä loppuun palaa, tinakenkäni on sulaa laavaa” eli tanssihitti Tinakenkätyttö. Tämän jälkeen lava tyhjeni, mutta katosta laskeutui hervottoman kokoinen discopallo, joten kaikki tiesivät bileiden vielä jatkuvan. Pallosta sinkoilevat valotäplät valaisivat yleisön kauniisti kun Kaija Koo palasi esittämään hitaan ja harvemmin kuullun tunnelmointilaulun Maraton.

Illan lopetti uusimman levyn Kuka sen opettaa (2014) biisi Supernaiset, joka on Kaija Koon omin sanoin voima- ja ystävyyslaulu naisille. Tuliefektit räjähtivät, jättidiscopallo pyöri ja yleisö lauloi ”korkkarit kattoon”. Kyllä siitä elämyksestä sai energiaa lähteä tarpomaan ulkona tuivertavaan myrskyyn.

Lisää luettavaa