Rumbablogissa alkaa uusi juttusarja, jossa Anna Brotkin esittelee kiinnostavia covereita vuosien varrelta ja vertailee niitä alkuperäisiin. Ensimmäisessä osassa peilataan Dr. Dren vuonna 1992 julkaisemaa Bitches Ain’t Shit -törkyilyä silmälasipäisen mussukan Ben Foldsin siitä tekemään pop-versioon.
Teksti: Anna Brotkin
Tiedättekö sen vaivaantuneen hetken, kun siveä pikkukaupungin naiskuoro saman sävyisissä silkkihuiveissaan laulaa Nirvanaa ja tulee aika lausua ”rape me”? He ovat opetelleet ilmauksen ohittamista niin tehokkaasti, että sen mukahuomaamaton nielaisu on kuin huutomerkki siitä, että nyt ollaan rivouksien äärellä. Sitten he tajuavat jääneensä kiinni punastelusta, vaikka mikä siinä nyt muka on. Ketä se kainostuttaa? Rape, rape, rape.
Amerikkalainen pianisti Ben Folds leikkii samalla tulella. Mutta siinä missä kuorot ja panhuilucoverit onnistuvat ainoastaan vaivaannuttamaan, Folds on aidosti kiinnostava. Mies julkaisi vuonna 2005 version Dr. Dren kolmetoista vuotta kypsemmästä Bitches Ain’t Shit -biisistä. Lopputulos on gangsta rapin täydellinen transformaatio folkpopiksi, ilman sensuuria. Siinä sanoja ei yritetä väistellä, vaan ne lausutaan säntillisesti viimeistä tavua myöten. Dr. Dre saattaa olla hauska jätkä, mutta Ben Folds on hauskempi.
Collegepoppari Folds ei ole omalla alueellaan, mutta heikkouden sijaan siitä on leivottu vahvuus. Folds ja kumppanit kuulostavat niin nörteiltä valkoisilta miehiltä kuin vain voivat, ja juuri siksi onnistuvat tehtävässä. Biisistä tulee heidän omansa.
Silti, kaikessa komiikassaan biisi on kaukana huumorimusiikista. Jope Ruonansuun ei tarvitse olla huolissaan. Kun Folds laulaa runopojan äänellä bitch, dick ja shit. kymmeniä ja kymmeniä kertoja, ei miestä kuvittele missään nimessä virnuilemaan. Hänhän yrittää laulaa valitsemansa laulun oikein, herranen aika, ei tämä ole mikään vitsin aika!
Alkuperäisversiolla vierailee muun muassa Snoop Doggy Dogg. Coverissa avuksi on otettu Foldsin bändikaverit Jared Reynolds ja Lindsay Jamieson. Yleissoundi on vähemmän synkkä ja samalla vähemmän svengaava. Jos räpissä on kyse dynamiikasta ja katkeamattomasta intensiteetistä, coverilla se muuttuu tahallisen anteeksipyyteleväksi lauleluksi. Polvet notkuvat, mutta kädet eivät nouse ilmaan. Antaa Dr. Dren hoitaa huitominen. Tempoakin on hidastettu, jotta valkoinen poika ehtisi lausua kaikki sanat oikein ja kokonaan. Jokainen dick, fuck, shit ja bitch on saatava mukaan.
Kun Ben ja kaverit kliimaksikohdassa laulavat ”I’m back in the motherfuckin’ county jail”, voi joukon kuvitella lusivan lähinnä sarjisten tai irtokarkkien pöllimisestä. Foldsin nörttipianopop-imagoon biisi sopii täydellisesti juuri siksi, että se ei tunnu sopivan siihen lainkaan. Supersunnyspeedgraphic-levyltä (2005) se pomppaa esiin ensimmäisellä kuuntelukerralla, toisella sitä odottaa jo malttamattomana.
Taistelussa gangstaräppärit vastaan nörttipopparit kaikki voittavat, mutta urhoollisuusmitali menee ehdottomasti jälkimmäiselle. Ehkä saataisiin jotain kiinnostavaa aikaiseksi jos Ice Cube coveroisi vähän James Bluntin uikutusballadeja? Tai miten olisi Eevil Stöö Paradise Oskarin kimpussa?
Palstalla ruoditaan tunteita herättäneitä covereita vuosien varrelta.
Alkuperäinen:
Cover: