Julma Henri ja Seppo Lampela (aiemmin Steen1) julkaisivat viikonloppuna Maanpetturi-nimisen kappaleen. Biisissä ei siloteltu Petteri Orpoa tai Riikka Purraa, ja siinä syytettiin kaksikkoa ja oikeistoa suomalaisen yhteiskunnan alasajosta. Kerroimme kappaleesta täällä.
Rumban sosiaalisen median kommenttikentät täyttyivät tutusta tekstistä. Vihervassarit ovat vallanneet median! Taas tätä vasemmistopropagandaa! Lopetan tilauksen! Feminismi alas! Tämä tapahtuu aina, kun Rumbassa kirjoitetaan poliittisesta musiikista.
Ei, vihervasemmisto ei ole vallannut kotimaan musiikkimedioita. Valitettava tosiasia on, että ainoastaan vasemmalla olevat artistit tekevät yhteiskunnallisiin asioihin kantaaottavaa taidetta, joka on kirjoittamisen arvoista. Poliittisen kentän oikealta puolelta ei tule yhteiskunnallista taidetta lainkaan. Lähimpänä oli aikoinaan Cheek ja hänen kokoomusräppinsä.
Marinin hallitus ja koronaohjelma sai osakseen valtavaa kritiikkiä myös Rumban sivuilla. Esimerkiksi Jukka Hätinen kirjoitti tuolloin kolumnissaan (voit lukea kolumnin täältä), miten Sanna Marin käytti härskillä tavalla Sannia ja muita Kesärannassa käyneitä poppareita härskisti omina poliittisina pelinappuloinaan. Paula Vesala arvosteli kovin sanoin tuolloisen hallituksen toimia koronarajoitusten ja kulttuuriavustusten suhteen.
Koronatoimia kritisoitiin rajusti musiikkialan toimijoiden toimesta. Mielenosoituksen järjesti tapahtuma-alojen elinkeinonharjoittajien yhteinen keskusjärjestö Tapahtumateollisuus. Tapahtuman järjestäjinä toimivat muusikot ja musiikkialan toimijat. Heistä äänekkäimmät nojasivat poliittiselta katsantokannaltaan vasemmalle.
Tuolloin oikealta laidalta kerrottiin uutisen kommenttikentässä, ettei muusikoiden pitäisi valittaa. Menisivät päivätöihin.
Ei, Suomessa ja maamme musiikkimediassa ei ole vihervasemmistolaista salaliittoa. Oikealla laidalla on vain oltu hiljaa vuosien ajan. Suomessa taiteilijat ja taidetta tekevät ovat aina olleet vasemmalle kallellaan. Vaatisi oikeistolaista maailmankatsomusta edustavan artistin tai taiteilijan, joka osaisi sanoittaa tuntemuksena asialliseksi palautteeksi ja yhteiskuntakritiikiksi, ja herätellä ihmisiä ajattelemaan asioita myös oikeistolaisesta näkökantilta. Avainsana on kuitenkin asiallinen.
Taiteessa olisi hyvin tilaa avoimesti oikeistolaista maailmaa edustavalle yhteiskunnalliselle tekijälle, joka osaisi perustella näkökantansa kappaleissaan niin, että päänavauksesta avautuisi keskustelua. Vielä tällainen artisti ei ole kuitenkaan astunut avoimesti parrasvaloihin. Se vaatisi valtavasti rohkeutta, mutta keskustelua ei synny, ellei joku sellaista aloita. Ehkäpä sen jälkeen useampikin oikeistolaisia arvoja edustava taiteilija uskaltaisi tulla esiin. Poliittiista keskustelua tarvitaan aina myös taidekentällä.
Olisiko jo aika?