Heinäkuun ensimmäisenä päivänä ilmestyi PME:lle levyttävän Stepan uusin albumi, jossa ollaan kymmenen kappaleen verran huolettomuuden, hauskanpidon ja räpillä ilottelun äärellä. Siistii räppii -levy ilmestyi alle vuosi siitä kun Stepan edellinen Rakkaus ylivoimainen -albumi näki päivänvalon, ja näyttää artistin tehneen huomattavan muutoksen siinä, millaisia teemoja hän musiikissaan käsittelee, ja ennen kaikkea millaisesta asenteesta käsin.
Mutta vaikka Siistii räppii on päällisin puolin yksinkertainen ja iloinen kokonaisuus, sen sisältä löytyy monipuolisia tasoja. Kuten levyn ilmestyessä kirjoitimme täällä: ”Lisäksi juuri se, että levy on niin simppelin suoraviivainen ja juhlistaa huolettomalla itsestäänselvyydellä asioita, jotka tekevät lausujansa onnelliseksi, ilmentää paljon syvempää viisautta kuin minkään valtakunnan elämänohje koskaan voisi.” Albumilta löytyvään Oulu Anthem -kappaleeseen ilmestyi myös hiljattain musiikkivideo, josta kirjoitimme lisää täällä.
Pian Siistii räppii -levyn ilmestymisen jälkeen Stepa syventyi Rumban kanssa haastatteluun, jossa Sodankylän Too Shortiksikin tituleerattu artisti avasi pitkän kaavan kautta elämänasennettaan, musiikin tekemiseen liittyviä mielipiteitään sekä rakkauttaan hiphopiin.
“Kyllä räppi on pelastanut minun elämäni”, Stepa, oikealta nimeltään Joni Stenberg, toteaa lähestulkoon ensi sanoikseen.
Puheenaiheena on tietysti heti alkuun Stepan tuore levy. Stenberg muistelee, ettei minkäänlainen räpin ilosanoman levittäminen ollut hänellä tietoisesti mielessä albumia tehdessä, mutta tarkoituksena oli kyllä räpin äärellä tunnelmointi.
“Ei minun niinkään pitänyt päästä sanomaan ihmisille, että räppi on siistiä, vaan minä halusin sanoa sen räpille ja fiilistellä sitä, että kiitos hiphop. Se on monelle minun kaverillekin antanut elämän ja elannon. Onhan se aika uskomatonta kun miettii, että joskus 12-vuotiaana kirjoitteli jotakin riimejä, ja nyt niitä tekee työkseen. Vaikka en minä tätä työkseni miellä.”
Alun perin Stenbergin rakkaus hiphopiin rakentui jenkkiräpin kautta, jota artisti kuuntelee paljon edelleen. Suomiräpistä puhuessaan Stenberg kuitenkin ilmaisee selkeästi arvostavansa lajia sekä musiikillisesti että yhteisönä.
“Yksi siisti puoli on päästä keikoille tapaamaan kollegoita. Vaikka et tykkäisi jonkun äijän tai naisen musasta, ne ovat yleensä kuitenkin poikkeuksetta mahtavia ihmisiä ja mukavia tyyppejä, kun tapaa kasvokkain. Ei ole vielä tullut yhtäkään kusipää-räppäriä vastaan, vaan päinvastoin meillä on kaikilla samankaltainen sielunmaisema. Ja minä olen hyvissä väleissä kaikkien kanssa.”
Keikoilla Stenberg on huomannut myös nuoremman sukupolven tunnistavan hänet.
“En olisi voinut kuvitellakaan, että nuoremmat tekijät tietävät Stepan musiikin, mutta yleensä ne moikkaavat ihan nimeltä. Sitten minä olen että ‘Aa, minä tiedän kuka sinä olet, sinä olet se nuori äijä joka on ihan supertähti nyt’. On todella kivaa saada propseja ja tietysti annan niitä. Nuoret vievät räppiä mihin suuntaan haluavat, ja se on minulle ihan ok. Ärsyttäisi, jos räppi pysyisi ihan samana.”
Liika ankaruus musiikkia kohtaan on asia, jota Stenberg pyrkii välttämään laajemminkin. Musiikille pitäisi hänen mielestään antaa enemmän aikaa ja armoa.
“Kun saa uutta musiikkia, odotus on, että sen pitää tyydyttää minuutissa, ennen kuin on päässyt ensimmäiseen kertosäkeeseenkään. Mietin, että no, ovatpa ihmiset kyllä sitten laiskoja, mihin niillä on kiire? Kun sinä annat sille aikaa, sinä saat siitä korvauksen kyllä.”
Oman musiikkinsa kohdalla Stenberg toivoo ennen kaikkea, että ihmisillä olisi sitä kuunnellessa hauskaa.
“Toivottavasti se ihminen sitä kuunnellessaan nauraa. Toivottavasti se saa jotain sisältöä. En halua tuhlata kenenkään aikaa, tai jos tuhlaan, toivottavasti se ajantuhlaus on sentään hauskaa.”
Mikko-Pekka Karlin
Siistii räppii -albumilla on kappaleita, joiden kohdalla Stenberg joutui erikseen pohtimaan sitä, välittyykö huumori hänen toivomallaan tavalla. Etenkin naisten ihailuun keskittyvä Talo täynnä tyttöjä -kappale herätti epäröintiä.
“Mietin, onko soveliasta näinä aikoina julkaista musiikkia, jossa tytötellään. Soitin sitä sitten kavereille ja vaiheilin sitä, onko se ihan ok, kun yksi ystävä tokaisi, että ‘Stepa, sähän kuulostat siltä, että sä luulet ettei naisilla ole huumorintajua. Totta vitussa sä voit huumorilla tehdä tällaista’. Ilahduin, että jes, tuo oli täydellisesti se, mitä biisillä tavoittelin. Se on vain kaikella kunnioituksella tehty partybiisi, eikä mulla ole tarkoituksena vahingoittaa ketään.”
Omasta musiikistaan puhuessaan Stenberg päätyy toistuvasti korostamaan nauramisen ja hauskanpidon merkitystä. Ratkaisu on ollut tietoinen, sillä artisti kertoo havahtuneensa siihen, että elämä lipsahtaa muuten liian vakavaksi.
“Huomasin tekeväni asiat monimutkaisiksi. Kun meikä sai jonkun räppilevyn, niin sitä kuunteli ihan tuimana, sen politisoi ja laittoi yhteiskunnalliseen kontekstiin. Mutta päivän päätteeksi se on kuitenkin vain räppiä. Se on vain yksi räppilevy, jonka joku tyyppi on tehnyt täällä maailmankaikkeudessa vuonna 2022.”
Huomattuaan, että teki pienistä asioista isompia kuin ne todellisuudessa olivat, Stenberg päätti uusimmalla levyllään yksinkertaisesti pitää hauskaa.
“Omakin elämä oli jossain vaiheessa niin hirveän vakavaa. Kun tein lastensuojelua ja opettajahommia, minulla oli tarve käyttäytyä koko ajan virallisesti ja sanoa oikeita sanoja. Sitten muistin, että nuorena parasta oli mennä nurkan taakse kiroilemaan. Sitä nuoruuden vimmaa ja intoa halusin tuoda levyllekin.”
Sosiologiaa opiskelleena ja muutenkin asioita monipuolisesti pohtineena Stenberg myöntää, että yhteiskunnallista kontekstia ei tarvitse unohtaa. Musiikkia ja yhteiskuntaa ei voi kokonaan erotella toisistaan, mutta omat motiivinsa musiikin tekemiseen Stenberg pitää tällä hetkellä kaikesta politiikasta irrallaan.
“Kaikki levyt ovat osa yhteiskuntaa, mutta en minä ainakaan ajattele musiikkia tehdessäni, että minun täytyy tehdä joku yhteiskunnallinen tuotos. Vitut, minä halusin vain että minulla on hauskaa ja että ihmisilläkin on hauskaa. Se on hyvä vaikutus yhteiskuntaan, jos on.”
Stenberg huomauttaa myös, että valmiin kontekstin antaminen musiikille etukäteen kaventaa mahdollisuuksia tulkita ja ymmärtää sitä kokonaisuutena.
“Jos olet jo lähtökohtaisesti päättänyt, että okei, tämä on nyt joku yhteiskunnallinen juttu, sinä et anna sille levylle tilaisuutta olla oma itsensä.”
Siistii räppii -albumi ei kuitenkaan ole alusta loppuun pelkkää ilakointia, vaan riimien lomasta löytyy Stenbergin näkemyksiä vakavammistakin asioista. Artisti toteaakin, ettei tarkoitus ollut sulkea silmiä maailman epäkohdilta, vaan enemmänkin hakea sopivaa maastoa rennomman elämänasenteen ja vakavissaan olemisen väliltä.
“Levyn voi paloitella siihen ensimmäiseen riimiin, että heikompia pitää tukea, ja sitten on hyvä chillata. Tiedän näitä tyyppejä, jotka lukevat kapitalistisesta sorrosta, ja se on ihan ok. Hyvä että luetaan aiheesta. Mutta sitten tulee viikonloppu, ja me olemme studiolla ja voisimme pitää hauskaa tyyppien kanssa – mutta yhtäkkiä koko maailma onkin sitä kapitalistista sortoa. Se ei haittaa, että taistellaan, mutta välissä pitää myös osata päästää irti. Se lukeminen on minun mielestäni tehnyt ihmisestä sokean, mikäli hän ei enää huomaa niitä hetkiä, kun hänellä on ainutlaatuinen mahdollisuus olla ystävien kanssa, tehdä musaa ja vaihtaa vitsejä.”
Mikko-Pekka Karlin
Ennen kaikkea Stenberg peräänkuuluttaa tasapainoa.
“Me ihmiset olemme aika monipuolisia otuksia, ja meistä on vaikka mihin. Ei tarvitse aina olla ottamassa kantaa, mutta ei myöskään tarvitse aina olla juhlimassa.”
Samasta syystä Stepa halusi pitää levynsä mahdollisimman yksinkertaisena, sillä hän vannoo simppelin elämän nimeen.
“Millään ei saa yhtä helposti tehtyä hyvästä huonoa kuin omalla asenteella tai yliajattelemalla asioita. Yksinkertaisuus on se salaisuus.”
Esimerkiksi Stenberg ottaa erään muistamansa räppityöpajan, jossa yhdeksi teemaksi valikoitui “100 vuoden päästä”.
“Vain mielikuvitus on rajana tuossa aiheessa: kukaan ei tiedä, mitä on sadan vuoden päästä. Mutta jokaisen osallistujan lyriikat käsittelivät sitä, miten maailma tuhoutuu ja kaikki tulee menemään huonosti. Kyllä meillä varmaan on joku taipuvaisuus masenteluun ja ahdistukseen.”
Erilaisille mielialan vaihteluille Stenbergkään ei ole immuuni, mutta hän kertoo koko elämänasenteensa muuttuneen vuonna 2015, kun hänen hyvä ystävänsä Frode Erik Ingebrigtsen, joka tunnettiin myös Edorf-nimisenä räppärinä, menehtyi 29-vuotiaana.
“Silloin mietin, että mitä järkeä tässä elämässä on, kun saa palkaksi kuoleman. Mutta vähitellen se kääntyikin niin päin, että nythän tämä kaikki vasta kannattaakin elää, kun kuitenkin lopulta kuolee. En minä mieti elämää sen tietoisemmin kuin että menen sinne, missä minulla on hyvä olla, ja teen juttuja, jotka ovat kivoja ja siistejä. Niitä vaan, vittu joo joo. Kaikki voivat tehdä niin, oikeasti, ihan kaikki. Kun Edorf sai tietää syövästään, hän teki lyhyessä ajassa varmaan 50 biisiä. Eki teki juuri niitä juttuja joita hän rakasti tehdä.”
Se ei kuitenkaan Stenbergin mielestä tarkoita, että polku olisi helppo. Albumin avausraidalla Stenberg riimittelee: “Kuuntelen musaa mitä haluan kuulla, sillä elämänilo on mun vastuulla”.
“Itselläni meni aikaa tajuta, että sehän on minun tehtäväni nauttia tästä, eikä odottaa että jotain tapahtuu. Koska on meikä sitäkin tehnyt, että teen räppilevyn, ja odotan että saan Soundilta viisi tähteä, koska vasta sitten voin mieltää itseni hyväksi räppäriksi. Tai jos nuo äijät tuolla nurkkapöydässä hyväksyvät minut, niin vasta sitten minulla on hyvä olla. Vitut siitä! Minulla on hyvä olla nyt ja hyväksykää minut jos te haluatte, mutta minulla on joka tapauksessa hyvä olla.”
Omalla vastuullaan olevaksi tehtäväkseen Stenberg mainitsee itsensä hyväksymisen, sekä sen, että tuo ympärilleen hyvää. Mutta vaikka artisti kokee elävänsä hyvässä ympäristössä hyvien ihmisten kanssa, hänen mielensä saattaa vetää matalaksi esimerkiksi nuorison pahoinvointi.
“Kyllähän tuollaiset isot yhteiskunnalliset kysymykset vetävät mielen maahan. Mutta toisaalta, jos näen ihmisen, jolla on mieli maassa, minulla on mahdollisuus tehdä asialle jotain. En voi parantaa koko maailmaa, mutta jos tähän tulisi nyt ihminen itkemään, totta kai meikä lohduttaisi sitä. Näen, että kaikilla on mahdollisuus auttaa, eikä vain voivotella.”
Puhuttaessa maailman epäkohdista Stenberg tokaisee lähestulkoon tuohtuneesti, ettei ole koskaan väittänyt, että maailma olisi pelkästään ruusuinen paikka elää.
“Maailma on hirveä ja epäoikeudenmukainen paikka. Mutta luulen, että vilpittömällä hyväntahtoisuudella voi saada asioita aikaiseksi. En osaa laittaa omaa musiikkiani oikeaan kontekstiin, mutta noin yleisesti jos ahdistaa, ehkä sitä tunnetilaa voi iloisella musiikilla vähän vaihtaa. Ainakin minua musiikki piristää ihan hulluna.”
Mikko-Pekka Karlin
Oman levynsä kautta Stepa haluaakin sirotella juuri niitä siemeniä, jotka ovat hänen oman hyvinvointinsa juuressa.
“Haluaisin ihmisten ajattelevan levyn kuunneltuaan, että okei, tästä päivästä lähtien elämäni saa olla pelkästään siistiä, teen vain niitä juttuja, jotka tekevät minut iloiseksi, ja nyt juhlitaan ja pidetään hauskaa. Se on minun pääteemani siinä. Vaikka yritinkin vältellä poliittisuutta ja filosofisuutta, täytyy sanoa, että jos minä haluaisin tuoda jonkinlaista muutosta poliittisesti, ottaisin esimerkkiä pride-liikkeestä. Mennään kadulle, tanssitaan, laitetaan päheitä vaatteita ja jorataan. Se on se muutos, jonka haluaisin nähdä, että lopetetaan se helvetin masentelu ja valitus, ja tanssitaan toinen toistemme kanssa. Sillä tavalla minä olen valmis tekemään muutoksen, koska minun on tällä hetkellä vaikea keksiä tylsempää paikkaa kuin joku kaupunginvaltuuston kokoussali.”
Puhutaanpa sitten hetki albumin teknisestä puolesta. Tuotannon puolesta Stenberg kertoo liikkuneensa Siistii räppii -levyn kohdalla tuntemattomammilla vesillä, sillä pyydettyään biitintekijöiltä biitit ja kirjoitettuaan niihin tekstit, hän äänitti koko levyn itse ensimmäistä kertaa. Biittejä Stenbergillä oli aikoinaan tapana tehdä itsekin, mutta epäonnisen sattumuksen johdosta hän otti hommasta askeleen taaksepäin.
“Meikä vaihtoi tuossa konetta, ja otin sieltä vanhalta koneelta sellaisen kansion, jossa luki ‘Projektit’. Laitoin sen uudelle koneelle, vanha kone meni pois, ja sitten siinä uudella koneella Projektit-kansiota availlessa meikä tajusi että ainii, minullahan oli kaksi samannimistä kansiota. Yhdessä oli 200 biittiä, ja siinä tallella olevassa minulla oli yksi puoliksi kirjoitettu historian essee. Se oli kova takaisku, todella paha paikka. Mutta sitten mietin, että ehkä meikä keskittyy enemmän kirjoittamiseen. En tiedä olivatko ne biitit niin hyviä sitten kuitenkaan.”
Seuraavista askelistaan Stenberg mielellään kertoisi, mutta ei voi keskeneräisistä projekteista vielä puhua. Sen hän kuitenkin paljastaa, että voisi tällä hetkellä tehdä räppiä vaikka joka päivä, sillä asioiden yksinkertaistaminen on lisännyt luovuutta.
“Aiemmin räpin tekemistä ajatteli isompana kuin se on. Edellisellä Rakkaus ylivoimainen -levylläni oli lastensuojelulaulut ja poikien syrjäytyminen ja Koko maailma kuoli pois – ja Muhammad Ali -biisit. Ne olivat kaikki niin saatananmoisia teemoja, että vaativat todella paljon valveutuneisuutta ja lukemista. Sitä olen nyt yrittänyt riisua pois.”
Musiikin tekemiseen liittyen Stenberg huomasi kummallisen ilmiön, jota ei enää halua ylläpitää.
“Mennään studiolle, tehdään biisi, ja sitten kun se biisi on valmis, laitetaan kädet ristiin ja kuunnellaan kuinka monta virhettä löydämme sieltä. Mitä virheitä, mitä huonoa siinä on. Mitä vittua? En minä ole alkanut tehdä musiikkia sen takia, että voisin kuunnella kuinka huono olen siinä. Ihan väärinpäin menee koko homma.”
Stenberg toteaa lopulta maailman olevan sen verran suuri ja monimutkainen, ettei hänellä ole antaa vastauksia kaikkeuteen.
“En haluaisi muuttaa ihmisissä välttämättä mitään, mutta toivoisin, että heidän meininkinsä olisi hyvä. On ajan tuhlausta väitellä somessa joistain ’jutuista’. Vasta oli kauhea älämölö maskien käytöstä. Mieti: me tappelemme kankaan palasista! Toivoisin ihmisten huomaavan, että täällä voi pitää hauskaa kankaanpaloista huolimatta. Mutta jos haluat räppiä tehdä, siihen meikällä kyllä on vastauksia.”