Erikoismiehen perinteinen muotokuva – arviossa Alex Winterin dokumenttielokuva Zappa

"Fokus on ihmisessä ja tämän persoonan kulmikkuudessa, ei pelkästään musiikissa", kertoo Mikael Mattila Alex Winterin Frank Zappa -dokumentista.

Zappa (2020)
ohj. Alex Winter

Frank Zappa (1940–1993) oli ”miesneron” karikatyyri par excellence. Hän oli yhteiskuntaa ja musiikkia syrjästä katsonut vääräleuka, jonka piinkova individualismi viehätti kaikenlaisia lukio-misfitejä ja muita “ulkopuolisia” kautta taidekoulujen. Hän oli “self-made man”, jota ajoi pakkomielteinen asenne musiikkiin ja työntekoon, ja joka yhtäällä halveksui musiikkibisnestä mutta toisaalta loi mini-imperiumin, jonka avulla hän saattoi investoida kaupalliset menestyksensä taloudellisesti järjettömiin sinfoniaorkesteriprojekteihin. “Ilman säätiöiden, hallitusten tai korporaatioiden apua”, hän rehvasteli.

Keanu Reevesin kanssa Billin ja Tedin uskomattomassa seikkailussa aikoinaan heilunut näyttelijä-ohjaaja Alex Winter on ohjannut lähdemateriaaliltaan sirpalemaisen mutta silti rakenteeltaan ja rytmiltään konventionaalisen henkilökuvan epäkonventionaalisesta hahmosta. Eipä se “tosifaneille” välttämättä hirveästi uutta informaatiota anna, mutta runsaat määrät aiemmin näkemätöntä arkistokuvaa riittänevät kononssöörien mahantäytteeksi (myös pätkää Suomen televisiosta nähdään!). 

Zappasta on kirjoitettu valtavasti, mutta kokonaista dokumenttielokuvaa yksi 1900-luvun tuotteliaimmista muusikoista ei ole saanut – hyvä siis, että viimeistään nyt. Kaiken kaikkiaan elokuvan tekoon meni kokonaiset kuusi vuotta.

Zappa kertoo ihmisestä, jota ajoi liki sairaalloinen perfektionismi ja tarve olla niin sanotusti “tilanteiden päällä”. Tuntuu, ettei Frank Zappa suostunut koskaan laskemaan puolustustaan: hän väisti liian tunteikkuuden nenäkkäällä vitsailulla ja vältteli kehumasta 1960–70-lukujen taitteen bändinsä The Mothers of Inventionin jäseniä liikaa. Kun Zappa esiintyi 1970-luvun puolivälissä Saturday Night Livessa, hän turhautui, koska ei itse saanut vaikuttaa sketsien kulkuun.

“Frank taisi kätellä minua kerran ja sanoa ‘hyvää työtä’”, kertoo Mothers of Inventionissa saksofonia soittanut Bunk Gardner. Lyömäsoittaja Ruth Underwoodia Zappa halasi vasta eturauhassyöpänsä (joka sittemmin vei hänen henkensä) loppuvaiheessa, kun hän ojensi tälle kirjeen, jossa kiitti Zappaa taiteestaan ja elämäntyöstään.

Fokus on ihmisessä ja tämän persoonan kulmikkuudessa, ei pelkästään musiikissa. Hyvä niin: neron mystinen “nerous” on riisuttu, ja jäljelle jää ihminen, joskin omalaatuinen sellainen. Monilahjakkuus, jolle oli truutattu taiteellista kykyä ja verbaalista valmiutta myös sinne missä tunneälyn kuuluisi olla. Ihan muina nojatuolipsykiatreina väittäisin, että nykytermein Zappan kaltaista pellepelotonta saatettaisiin kutsua “neuroepätyypilliseksi”.

Muihin nykypäivän taiteilukeskusteluihin suhteutettuna Zappa myös nostaa esiin kysymyksen siitä, voisiko Frank Zappan kaltaiselle taiteilijalle tätä nykyä edes antaa samanlaista temmellystilaa. Takavuosina Zappan klaanin sävelet olivat selvät: maestro teki töitä ja kiersi maailmalla, vaimo Gail (1945–2015) hoiti lapset. Hieman tragikoomisesti Zappan uran suurin hitti Valley Girl sai alkunsa, kun Frankin vanhin tytär Moon lähetti isälleen työhuoneen oven ali lapun, jossa ironiseen sävyyn muistutti olemassaolostaan.

Lisäksi dokumentti ei unohda mainita, että ainakin vielä uransa alkuaikoina naimisissa ollut kahden lapsen isä ei suoranaisesti kieltäytynyt bändäreistä. “Tykkään päästä pukille”, Frank myhäilee arkistopätkässä.

Se oli sellaista aikaa, ja sellaisena siihen on myös suhtauduttava. Äärimmäisen tärkeää onkin, että kesken dokumentin menehtynyt Gail Zappa ehti antaa elokuvalle vaadittavan panoksen. Hänen johdattamansa kuvaukset 1960-luvun Los Angelesista 1980-luvun nokitteluun sensuuriviranomaisten kanssa ovatkin dokumentin nautittavinta aikalaistarinaa.

Oivaltavin asia Winterin dokumentissa tarjoillaan kuitenkin heti alkuun. Elokuva käynnistuu kuvalla elämänsä liian aikaisella ehtoopuolella olevasta säveltäjästä, joka nousi vielä viisikymppisenä odottamattomaksi sankariksi. Zappa nimittäin soitti viimeisen keikkansa kitaristina vapautuvassa Tshekissä vuonna 1991, missä häntä palvottiin vapaan lännen pyhimyksenä. Vakavasti sairas Zappa tuntuu olevan aidosti hämillään ja vaikuttunut saamastaan huomiosta.

“Toivon, että maanne tulevaisuus tulee olemaan erittäin täydellinen. Älkääkä muuttako maatanne joksikin toiseksi, pitäkää se ainutlaatuisena”, hän puhuttelee tuhatpäistä yleisöä. Äänessä on jokin Zappalle epätyypillinen, poikkeuksellisen vilpitön ja kannustava, suorastaan isällinen sävy. Se tuntuu jopa liikuttavalta.

Koko ikänsä kotimaalleen irvaillut taiteilija joutui keskelle vieraan maan poliittista myllerrystä ja joutui yllättäen kalibroimaan kommunikointiaan uusiksi. Kenties ainakin tuolloin sairauden runtelema satiirikko joutui laskemaan puolustuksensa ja puhuttelemaan lähimmäistään ihan vain Frank Vincent Zappana.

Mielestäni tässä Alex Winter näkee julki-Zappan hahmon läpi, ja siksi hän on halunnut aloittaa elokuvansa tällä kohtauksella. Tämä syvyys tekee Zappasta kiitollisen onnistuneen henkilökuvan yhdestä viime vuosisadan omalaatuisimmista populaarikulttuurin hahmoista.

Zappa tänään rajoitetuissa elokuvateattereissa erikoisnäytöksenä.