Kirja-arvio: Synteettinen Suomi – konepop-puuhastelua rautaesiripun varjossa

Arviossa Mikko Mattlarin kirjoittama Synteettinen Suomi.

Tapa paha tapa -yhtyeen Jari Heikkinen ja Otso Pakarinen studiossaan biisinteossa vuonna 1986.
Otso Pakarisen arkisto


Synteettinen Suomi
Mikko Mattlar

Svart

Svart julkaisi reilu vuosi sitten kokoelmat Satan in Love: Rare Finnish Synth-Pop & Disco 1979–1992 ja Dance for Your Life: Rare Finnish Disco & Funk 1976–1986. Nimensä mukaisesti ne paketoivat yksiin kansiin harvinaisuuksia suomalaisen syntikkapopin ja mustan rytmimusiikin alkuhämäristä.

Kokoelmat kuratoinut dj ja diskohistoroitsija Mikko Mattlar uskoi, että kysyntä löytyy ulkomailta. Olihan monen levyille päätyneen kappaleen alkuperäissingle kovassa huudossa kansainvälisissä levynkeräilijäpiireissä. Mattlar kertoi yllättyneensä, kun valtaosa painoksesta katosi suomalaiskoteihin ennen kuin yhtäkään levylaatikkoa oli ehditty lähettää maamme rajojen yli.

30 vuotta sitten alelaareista unholaan liukunut ja tekijöidensä autotalleihin kosteutta keräämään jäänyt musiikki olikin alkanut kiinnostaa!

Eikä puhuta myöhäisherännäisyydestä, vaan ihan kokonaan uudesta diggarien sukupolvesta. Etenkin Satan in Love -kokoelmalta löytyi useampi kappale, joka oli löytänyt 2000-luvulla yleisönsä Youtube-jatkojen obskuurina hittinä ja pääkaupungin trendikkäiden klubien tiskijukkien levylautasilta.

Keitä nämä esittäjät ovat? Miten valtavirta-artistitkin päätyivät synakokeiluihin? Miksi nämä biisit jäivät aikalaisilta huomaamatta? Minkälainen Suomen kulttuuri-ilmasto oli 1970–1980-luvuilla? Mikko Mattlarin kirja Synteettinen Suomi vastailee muiden muassa näihin kysymyksiin.

Teosta varten noin 40 haastattelua tehnyt ja arkistomateriaalia kaivanut Mattlar maalaa Kekkosen ja Koiviston Suomesta ankean ja karun, mutta varmasti melko totuudenmukaisen kuvan. Suomirock dominoi totaalisesti, vaikka syntetisaattorit soivat listapopissa jo muualla. Kaikkea uutta ja erilaista katsottiin nenänvartta pitkin.

Kirjan haastatteluissa kotimaiset pioneerit kertovat kuunnelleensa ulkomaisia levyjä miettien, että miten minkäkin soundin saisi aikaiseksi. He tuijottivat brittiläisten musiikkilehtien syntikkamainoksia haaveillen, että uuden auton hintaisia instrumentteja saisi jonain päivänä myös Suomesta. Kirkasotsainen nuoruuden into uutta kohtaan oli niin vahva, että syntetisaattorit, sekvensserit ja rumpukoneet löysivät tiensä suomalaiseen musiikkiin. Levy-yhtiöt nauroivat pihalle, keikkayleisöt heittelivät kolikoilla, Muusikkojen liitto koki uusien instrumenttien uhkaavan ”oikeiden muusikkojen” töitä ja lehdistö kyseenalaisti tarpeen ylipäätään tehdä tällaista musiikkia Suomessa.

Monen syntikkapopparin ura tyssäsi lyhyeen, kun realiteetit iskivät päin kasvoja. Osa teki myönnytyksiä musiikkinsa suhteen, toiset siirtyivät studiotöihin ja jotkut vaihtoivat alaa kokonaan. Haastatteluiden perusteella aika ei ole kullannut muistoja: ”brezhneviläistä” Suomea ei todellakaan muistella kaiholla.

Tarinansa pääsevät kertomaan alan kiistattomat pioneerit Esa Kotilainen ja kesällä menehtynyt Jori Sivonen ja Stressi-kokoonpanon teininä perustanut, sittemmin tuottajana meritoitunut Gabi Hakanen. Äänessä ovat Belaboris-kokoonpanon taustapiru Miettinen, alkuvuodesta kuollut Mikko Saarela, jonka ansiosta Organ kelpasi rock-diggareillekin, ja lukuisat muut, joiden ansiosta syntetisaattorit soluttautuivat valtavirtaan myös täällä.

Mattlar on rajannut Synteettisen Suomen aiheeksi syntetisaattorimusiikin tekijät Suomessa 1970- ja 1980-luvulla. Se ei ole mikään yhtenäinen liikehdintä, vaan ympäri maan siroteltujen, aluksi toisistaan tietämättömien kuplien joukko, joilla oli eri lähtökohdat ja omat tulokulmansa aiheeseen. Kirjassa vilisevien tyylien kirjo on ambientista iskelmään ja diskosta ebm:ään. Mattlar saa kaiken nivoutumaan aikajanalle suht loogiseksi jatkumoksi. Haastatteluita rytmitetään lehdistä ja televisiosta ajankuvaa alleviivaavin poiminnoin. Punaisena lankana kulkee tekijöiden niukkojen olosuhteidenkin pakottama luovuus ja lannistumattomuus rautaesiripun varjossa puuhastellessa.

Naisten rooli on ollut laulaa, poseerata singlen kannessa ja olla pitkien katseiden kohteena Esson baarissa. Biba, Caron, Eini, Emilia, Raya, Taiska ja niin edespäin; kirjasta ja kokoelma-albumeilta löytyy liuta valovoimaisia naisia, joiden kokemuksista olisi lukenut mielellään heidän itsensä kertomina. Jos tämän selityksenä on teoksen rajaus keskittyä ”syntetisaattorimusiikin tekijöihin”, niin se ontuu. Onhan mukaan (ihan syystäkin) mahtunut esimerkiksi yllä mainittu Miettinen, joka kertoi voineensa fyysisesti pahoin laittaessaan Minimoogin päälle.

Kaikilla haastateltavilla riittää tarinoita, joita lukee mielellään. Ja vaikka joukko on kirjava, ei Synteettinen Suomi ole mikään tilkkutäkki. Itse syntetisaattoreista ja muista laitteista jauhetaan paljon, mutta ei maallikonkaan korvaan puuduttavasti. Anekdootteja riittää äidin ompelemista esiintymisvaatteista uima-altaaseen rakennettuun studioon, heinolalaisesta latodiskosta ujoihin maailmavalloitusyritelmiin. Kirjassa kaikki tämä kotikutoinen puuhastelu saa kliimaksinomaisen huippunsa Bat & Ryyd -duon lyödessä läpi toden teolla. Niinpä niin, kaiken visionäärisen ja uraauurtavan työn jälkeen suksee tulee harmaat tuulipuvut penetroivalla huumorilla, milläpä muulla.

Synteettinen Suomi esittelee valovuosien päässä urbaanista sykkeestä sijainneen piskuisen maan, joka ei kuitenkaan ollut kulttuurillinen tyhjiö. Kirjaa lukiessa tuo lähihistoria tuntuu käsittämättömän kaukaiselta.