Musiikillista mikrohistoriaa nousukaudelta – arviossa kokoelmalevy Cold War on the Rocks

Mikko Mattlarin kolmas Suomi-harvinaisuuksia sisältävä kokoelma yllättää vähemmän kuin edeltäjänsä, mutta sisältää silti runsaasti oivalluksia, kirjoittaa Mikael Mattila.

02.10.2019
Eri esittäjiä - Cold War on the Rocks: Disco and Electronic Music from Finland 1980–1991
Svart
7,0 / 10

Mikko Mattlar on profiloitunut eräänlaiseksi ”obskuurin suomimusan” sankari-dj:ksi ja -kuraattoriksi. Hän käy tarvittavan ”sehän soitti siinä ja toi teki myöhemmin tolla nimellä” -baarinpöytäkeskustelun puolestamme kokoelmalevyjen kansiteksteissä, penkoo Discogsia ja räätälöi tämän kaiken meille laiskureille valmiiksi.

Suomalaista syntetisaattori- ja tanssimusiikkia tuplavinyylille kokoava Cold War on the Rocks on järjestyksessään kolmas Mattlarin laatima katsaus suomalaisen ”pitkän 80-luvun” populaarimusiikkiin. Siihen maailmaan, jota ismojaan, juicejaan, syrjiään ja röyhkiään palvovat musiikkiauktoriteetit eivät ole viitsineet samassa määrin huomioida.

Tämän rinnakkaishistorian sankareina paistattelevat vaikkapa Jussi Halme, Jori Sivonen ja Jokke Seppälä.

Mattlar on tietenkin hyvä pelinavaaja tämän historian esiintuonnin suhteen. Myös Cold War on the Rocks on kulttuurihistoriallisesti taiten koottu ja siten myös perusteltu kokonaisuus.

Totuus kuitenkin on, että yhden auktoriteetin kautta tapahtuva historiankirjoitus on väistämättä subjektiivista.

Kun puhutaan popmusiikista, korostuu tämä subjektiivisuus entisestään. Ehkä siksi Mattlarin perkuutyön kolmas erä ei tunnu enää yhtä freesiltä kuin kaksi ensimmäistä, kokoelmat Satan in Love ja Dance for Your Life.

Se tuntuu mixtapelta, joka on kyllä koottu täydellä sydämellä, mutta jota kuunnellessa huomaa muistavansa, että toiset musiikkijutut ovat unohtuneet erikoisiksi harvinaisuuksiksi ihan syystä.

Toisin sanoen, aivan kaikki musiikki tällä kokoelmalla ei edes suopeasti tarkasteltuna ole kovin hyvää.

Kolme esimerkkiä:

Suomessa lyhyen uran tehneen Paul ”Tubbs” Williamsin ja Hyvät herrat -sarjassakin näytelleen Billy Carsonin Buffalo Soldier -yhtyeen kappale Hi-jacker on melkoisen yhdentekevää kokolattiamattofunkia.

Sig-yhtyeen Matti Inkisen ja kokeellisen jazzmuusikko Ismo Laakson Vaarallinen mutantti -duon Robotin’ USA on lähinnä ärsyttävästi piipittävä scifisyna-aihio.

Ranskassakin levyttämässä käyneen Birgitta ”Biba” Wassermanin This Night is Like Magic on puolestaan tylsä sekvensseripulputus, jonka päällä on ohutta, ujoa laulua ja satunnaista saksofonipuhaltelua.

Hahmot ja tarinat nousevat itse musiikkia kiinnostavammaksi. Mitään tavatonta siinä ei tietenkään ole, koska juuri tällaisilla ”hei kato, se on tehnyt tällaistakin” -huomautuksilla yritetään tehdä etabloituneiden artistien joutavimmatkin turaukset taiteellisesti relevanteiksi.

Onneksi kokoelmalta löytyy myös helmiä.

Kansitekstien mukaan ”järvenpääläiseltä kirppikseltä löytynyt” Step on the Other Side -yhtyeen single, jonka nimi päätyi koko kokoelman summaavaksi otsikoksi, onnistuu huuruisuudellaan kuulostamaan jopa mannermaiselta. Myös Taiskan ydinsotaeepos Ei voittajaa on vaikuttava, melodramaattinen teos. Kain Käärmeenpojan Eros – jumalan kaltainen on taasen aikaansa nähden mukavan raflaava homolaulu.

Kaija Koon Tyhjyys onnistuu puolestaan olemaan itsenäinen Ruotsi-käännös, eikä silkka kiintoisa alaviite. Tällaiseksi kun jää Esan eli Esa Mäkelän eli Ressu Redfordin Kun yö on, tulkinta Freestyle-yhtyeen hitistä Vill ha dig.

Kokoelman ja koko kokoelmatrilogian ansiot ovat ensisijaisesti siinä, että se kartoittaa sellaista musiikillista aluetta, johon on aiemmin suhtauduttu ylimalkaisesti tai ironian sävyttämällä huumorilla.

Tämä on maailma, johon voimme kurkistaa Yle Areenan loputtomien Hittimittari-jaksojen avulla. Pölyiset värivalot heijastuvat diskopalloista, värjäten jäyhästi heiluvien diskoajien lurexit. Perusteellisesti artikuloiva Timo T. A. Mikkonen ottaa yhteyden Imatran, Raision tai Kauhajoen yökerhoon, ja 21-vuotias insinööriopiskelija kertoo, että paikallisraati antaa alkeellisissa studio-olosuhteissa kuvatulle Anneli Saariston singlelle seitsemän pistettä.

Täältä nykypäivästä katsottuna tämä kaikki on tietenkin jäykkää, nuhjuista ja sympaattista, rautaesiripun liepeillä tapahtuvaa touhuamista. Silti tämä musiikki on yllättävänkin merkityksellistä ääniraitaa nousukautta eläneen kansakunnan heräämiselle, jos nyt ei silkkaan hedonismiin, niin ainakin jonkinlaisen vapauden aikaan.

Lisää luettavaa