Kolumni: ”Aitouden käsitteellä ei ole mitään käyttöä arkielämässä, vähiten viihdeteollisuudessa”

04.02.2013

Jami Järvinen pohtii kolumnissaan Vain elämää -sarjan nostattamia tunnekuohuja ja sitä, ovatko viihdeteollisuudessa esitetyt ”aidot tunteet” jo lähtökohtaisesti väärennettyjä.

Teksti: Jami Järvinen, kuva: Nelonen

Suomalaiset keskustelevat paljon, mutta vain harvoista puheenaiheista. Koirankakat, lumen auraaminen ja ydinvoima toistuvat julkisessa väittelyssä säännöllisesti. Joskus, kuitenkin, musiikkitoimittaja tai Suomen Kuvalehteen valioaineensa ujuttanut abiturientti saa tilaisuuden lisätä esityslistalle kulttuuripoliittisen keskustelunavauksen. Silloin seilataan syvillä vesillä.

Tiedätte tyypillisen tapauksen: Tavattoman vakavat rypyt otsalleen kurtistanut alustaja julistaa kolumnissa, Facebook-päivityksessä tai radiohaastattelussa pamahtaneensa uskoon Vain elämää -realitysarjaa tai Vesa-Matti Loirin konserttia seuratessaan. Tunnehyöky oli saanut mielipidevaikuttajan pohtimaan suurta sukupolvikokemusta, kansallista yhtenäisyyttä ja kulttuurivallankumousta. Erityisesti tapetilla on populaarikulttuurin hennon aitouskylvön täpärä kohtalo.

Näkökulma tietenkin vaihtelee tapauksesta riippuen. Kaupallista kulttuuria kammoksuva vasemmistoälykkö arvelee, että aitous on vaarassa, koska levy-yhtiöiden ahneet tuottajat ja rap-artisti Cheek ovat tehneet musiikista epäaitoa, muovista roskaviihdettä. Vihaisessa aitouskolumnissaan punavihreä ajattelija mainitsee Palefacen viimeisenä aitona artistina. Hänhän teki lapsen, kävi Afrikassa ja laulaa elämästä mullikatraan kanssa.

Porvarillinen kulttuurikriitikko on huolestuneempi rikkiviisaan nuorison nihilismistä. Aito ja välitön kokemus on pilattu tappiomielialalla tai ironialla: ennen vanhaan sentään uskottiin johonkin. Konservatiivisen aitoushuolehtijan kirjanpidossa Cheek on nimenomaan rohkeassa etunojassa matkalla valoisampaan huomiseen siinä, missä Paleface vain märehtii menneitä vääryyksiä.

Keskustelu on ajanhaaskuuta. Aitouden käsitteellä ei ole mitään käyttöä arkielämässä ja kaikkein vähimmin viihdeteollisuudessa. Jos vallan tosikoksi heittäydytään, ”aito tunne” pitäisi kokea jossain aivan muualla kuin Barona-areenan joulukonsertissa kesken Erinin ja Kaija Koon dueton. Yksi konsti olisi lillua aistideprivaatiotankissa täydellisesti dementoituneena, jolloin mikään ärsyke tai mielikuva ei pilaisi tunteen autenttisuutta.

Vaatimus tunteen aitoudesta on jo lähtökohtaisesti väärennettyä. Tunne-elämystä on mahdoton ennakoida, saati teeskennellä. Jos on päättänyt liikuttua, valehtelee. Artistin tehtäväksi jää vain sen pohtiminen, minkäsuuntaista tunnereaktiota hän keskimäärin haluaa.

Siksi meidän on ajateltava hetken aikaa seksiä.

Pyrkiessään näet toistensa pöksyihin potentiaaliset vuodekumppanit tahtovat korostaa jaloja luonteenpiirteitään. Soitimelle lähteneet heteromiehet piirittävät naisia suut täynnä vakuutteluita hyvistä aikomuksistaan. Kasvissyöjätärtä lähestytään kertomalla, miten tässä on ajateltu tuota kebabinpopsintaa hiukan vähennellä. Notkealle urheilijatytölle syötetään Facebookissa liioiteltuja iltalenkkistatuksia. Kaiken kruunaa valtava monologi siitä, miten rehellisiä ja luotettavia ollaan.

Kun bluffi sitten katsotaan, valehteleminen pilaa koko pelin. Luottamus on melkein ainoa asia, jota kukaan suhteeltaan kaipaa, ja sen menettäminen on kallista. Monille seksuaalisesta itsehillinnästään ylpeille unelmavävyille asia voi olla järkytys, mutta roisto voi olla yhtä vilpitön roistomaisuudessaan kuin hurskain pyhimys siveydessään. Naiset rakastuvat renttuihin, jotka ovat uskollisia kuin keskustapuolue: pettävät aina ja takuuvarmasti.

Prikulleen samanlainen asetelma vallitsee musiikissa, joka on intiimein populaarikulttuurin laji.

Taiteilijan huoneentaulun tärkein sanoma olkoon kreikkalaisten ajattelijoiden kauan ennen levyteollisuuden keksimistä Delfoin temppelin seinään raapustama vaatimus: tunne itsesi. Sen enempää seksissä kuin rockissa tuo aforismi ei sisällä toivomuksia moraalisesta korkeudesta tai teknisestä taituruudesta. Se vain kehottaa olemaan rehellinen ensin itselleen ja sitten yleisölleen siitä, kuka on ja mitä tekee.

Tällä ei tarkoiteta haastavaa yhteiskunnallisuutta tai imelää sentimentaalisuutta vaan ymmärrystä siitä, mikä on omien sanojen ja tekojen välinen suhde.

Kuten naimahaluinen esimerkkihenkilömme, myös muusikko jää herkästi kiinni yrittäessään teeskennellä. Hän voi esittää syvällistä filosofia tai kovaa seksipetoa – tai vollottaa vuolaasti omille lauluilleen kuullessaan toisten esittävän niitä tarkoin käsikirjoitetussa televisio-ohjelmassa. Joskus se annetaan anteeksi, mutta joskus yritetään liikaa. Suomalainenkaan yleisö ei ole loputtoman tyhmää. Tuloksena on tuohtumus, halveksunta tai ainakin ivakuoro.

Mutta nyt tarkkana: ironinen suhtautuminen ei ole aina kielteistä. Jare Tiihosen pop up -räppiesitys Linnan juhlassa tai Karri Miettisen kiusallinen väärinkäsitys lypsykarjan sukupuolesta herättävät vahingoniloa, joka on kaikesta huolimatta melko neutraalia. Se on tunteena yhtä todellista kuin liikuttuminen kyyneliin asti.

Siksi Cheek on hieno ja vilpitön artisti, kun taas Vain elämää -sarja perustuu sietämättömälle petollisuudelle.

Kolumni on julkaistu Rumbassa 1/2013.

Lisää luettavaa