Jami Järvinen pohtii maaliskuun Rumbassa julkaistussa kolumnissaan, kuinka ”mikään ei vala suomalaiseen kansansieluun sellaista kollektiivista turvallisuudentunnetta kuin vuosittainen viisutappio”.
Teksti: Jami Järvinen, kuva: Tage Rönnqvist
Vuosia sitten eräässä television sketsiviihdeohjelmassa oli lyhyt ja ytimekäs vitsi – ties mistä teatterikorkeakoululaisten baarihölinästä lainattu. Näyttelijä kääntyi puhumaan kameralle, ojensi kuvaan kolme sormea ja sanoi: ”Etsi seuraavasta kolme virhettä: Uusi Iloinen Teatteri.”
Uuden musiikin kilpailussa on vähän samaa. Se on epäkilpailu. Voittaja ei tavoittele titteliä, radiohittiä ja levytyssopimusta, vaan paikkaa Eurovision laulukilpailussa – tapahtumassa, jossa musiikki on aina ollut vain välttämätön sivutuote.
Kuluttaja harhautetaan odottamaan siinä uutta musiikkia: psykedeelistä elektronoisea tai örisevää viikinkinaiskuoroa. Mutta televisiosta pulppuaa olohuoneen täydeltä vaisua keskiarvopoppia. Hakijoista kisaan päästetään kaksitoista jokseenkin samantasoista, mahdollisimman harmitonta kolmeminuuttista. Jo tässä vaiheessa koko Suomen kansalle on yhdentekevää, minkä biisin lopulta lähetämme Euroviisuihin.
Tällä kertaa arpa osui Krista Siegfridsiin, jonka ainoa ominaisuus on sukunimen wagneriaaninen jylhyys. Ehkä Saksan isänmaallinen kansa havahtuu antamaan sille siksi lohtupisteen.
Laulajan itsensä kynäilemä voittajakappale on sietämättömän riemukas englanninkielinen pophumppa, joka muistuttaa eniten maailmassa Laura Voutilaisen Addicted to You -viisuehdokasta (2002), johon on lisätty eurodanceä, viime vuoden voittajastakin tuttua muodikasta o-o-o-ou-rytmiänkytystä sekä varttuneempaa viisuyleisöä kosiskelevaa ding dong -lyriikkaa. Median haastattelemat asiantuntijat ovat jo nyt täydellisen varmoja siitä, että tänä vuonna Suomi sijoittuu kolmen kärkeen. Kevään edetessä iltapäivälehdet uutisoivat silti tälle tulevalle suomalaismenestykselle aina vain alhaisemmista vedonlyöntitoimistojen kertoimista.
Laura Voutilainen sai yksitoista vuotta sitten 24 pistettä laulullaan. Tuolloin Euroviisuissa ei vielä ollut nykymuotoista välikarsintaa. Tänä vuonna Krista Siegfridsin matka tyssännee jo semifinaaliin.
Ja se on oikein.
Epävarmoina aikoina ihmiset nimittäin arvostavat jatkuvuutta ja pysyvyyttä. Luultavasti mikään ei vala suomalaiseen kansansieluun sellaista kollektiivista turvallisuudentunnetta kuin vuosittainen viisutappio.
Vanhoina hyvinä aikoina Suomen kansa luisteli miesten A-maajoukkueen välityksellä ottamaan turpaan Neuvostoliiton punakoneelta jääkiekon MM-kisoissa. Kun äänestäjä näki taululla luvut 8–0, hän saattoi tyytyväisenä todeta synnyinmaansa olevan täsmälleen omalla paikallaan kansakuntien suuressa perheessä.
Euroviisut tarjoaa viimeisenä ja vanhimpana instituutiona tämän saman oivalluksen. Suomalainen istuu kotisohvallaan, lipittää hanapakkauksesta valkoviiniä ja jännittää Siegfridsin menestystä kuin lottoarvonnan tulosta. Menestys on molemmissa juuri ja juuri mahdollista, vaikka todella epätodennäköistä. Jättipotti olisi kriisin paikka. Kun Lordi nappasi Suomen ainoan viisuvoiton Ateenassa 2006, koko yhteiskunta suistui hetkeksi raiteiltaan. Ykkössija onnistuttiin lopulta selittämään järjettömäksi poikkeustapaukseksi. A glitch in the Matrix, kuten Morpheus sanoisi.
Tässä ei ole kyse mistään ugrilaisesta itseruoskinnasta. Suomi ei ole ainoa viisukansa, jolla on jokseenkin perverssi suhde maailman suurimpaan populaarikulttuuritapahtumaan. Eurovision laulukilpailu yhdistää kymmeniä keskenään aivan erilaisia euraasialaisvaltioita nyrjähtäneessä nationalismissa.
Ohjelma on joka sekunniltaan järjetön ja sen osanottajat pakkomielteisiä. Seitsenkertainen voittaja, Irlanti, lähetti avuttoman Jedward-duonsa kisaan kahdesti, koska ei kyennyt uskomaan häviötä ensimmäisellä kerralla. Ruotsin Anne Bergendahl joutui turvautumaan kriisiapuun ollessaan vuonna 2010 maansa ensimmäinen, joka on koskaan karsiutunut jo semifinaalissa.
Euroviisukokemus yhdistää koko mannerta. Niin ummehtunutta peräkylää ei olekaan, etteikö joku paikallisista olisi aiheesta aivan yhtä tuohtunut kuin kuka tahansa suomalaisturisti. Se on yhteinen kieli.
Siksi Nobelin rauhanpalkinto pitäisi antaa Euroopan yleisradioliitolle. Se on seitsemän vuotta vanhempi kuin Euroopan unioni tai sitä edeltänyt Euroopan talousyhteisö EEC, ja rauhan- sekä ihmisoikeusprojektina aivan käsittämättömän paljon menestyksekkäämpi.
Kyllä jotain on tehty oikein, kun syrjäisimpienkin vuoristojen kiihkouskovaiset patriarkaatit uurastavat kaksin käsin kilpaillessaan siitä, kuka tuottaa eurooppalaiselle homoyhteisölle kaikkein kimaltavimman burleskin.
Kolumni on julkaistu Rumbassa 3/13.