Jäyhä italialaismies katsoo ruudulla ilmeettömästi.
”What’s up, slappers”, hän huikkaa videon alkuun, kuten aina. Ääni on matala ja lakoninen.
Sitten hän kertoo menneensä freelance-keikkoja tarjoavaan Fiverr-palveluun etsimään internetin kovimpia basisteja. Hänen tarkoituksenaan oli pestata muutama soittaja säveltämään mahdollisimman vaikeita bassolinjoja testatakseen, osaako hän soittaa samat linjat videollaan.
Ja tietenkin hän osaa. Hän on Davie504, 25-vuotias bassovirtuoosi. Hänellä on Youtubessa yli 4 miljoonaa tilaajaa.
Davie504 hallitsee soittimensa mielipuolisen hyvin. Hänen brändikseen on muodostunut basson ”släppäys”, eli sen soittaminen sellaisella peukalotekniikalla, jolla bassosta saadaan rämisevä perkussiivinen ääni. Sellainen, joka kuuluu maailman kaikissa funk-biiseissä.
Koko Youtubessa Davie on toki marginaalinen hahmo. Silti hän lienee saitin seuratuin yksittäinen soittaja. Fanimäärä on sitä luokkaa, etteivät he kaikki voi tietenkään olla pelkkiä muusikoita. Hän on suosittu, koska hän on viihdyttävä. Hän tekee videonsa meemit ja hassuttelu edellä. Soitinporno on siihen vain väline.
Tavallaan tällaisissa temppusoittajissa ei ole mitään ihmeellistä: onhan heidänlaisiaan talent-skabat täynnä. Toinen vastaava on Brett Yangin ja Eddy Chenin viuluduo Two Set Violin, joka pistäytyi vuosi sitten Suomessakin.
Totta on kuitenkin se, että tubettajamuusikot todistavat ”oikeiden soittimien” vähentymisestä huolissaan olevien nurisijoiden pelot turhiksi.
Heidän interaktiivinen, keskusteleva matalan kynnyksen tapansa avata muusikkoutta yleisölleen on alalla uudenlainen. Tässä mediakulttuurissa se on toki tyypillinen, koska kaksisuuntainen kommunikaatio kuuluu tubettajien työkalupakkiin. Asian vaikutusta siihen, miten tulevat sukupolvet kokevat musiikin tekemisen, ei kuitenkaan ole ehkä vielä huomioitu tarpeeksi.
Itse musiikki voi sinällään olla vastaanottajalle vierasta, mutta se ei haittaa. Two Set Violin rakentuu klassisen viulun ympärille, kitaristinimimerkki Kmac2021 taasen keskittyy tekniseen äärimetalliin.
Heitä kuitenkin yhdistää tilannetaju, huumori ja kyky yhdistää yleistä nettihulinaa käsittelemäänsä musiikkityyliin. Silloin tyylilajilla ei lopulta ole merkitystä, vaan sillä, onko lopputulos viihdyttävä ja tarpeeksi ymmärrettävä.
Toki tubettajamuusikoista löytyy aiheeseensa myös akateemisemmin, mutta silti kunnianhimoisen yleistajuisesti suhtautuvia.
Sellainen on esimerkiksi Adam Neely, jälleen basisti, joka on tavallaan Berkeleyn opistobasistin perikuva: hän vaikuttaa hillityn kunnolliselta, ja hän soittaa teknistä fuusiojazzia.
Silti Neelyn nörttivideot eivät ole vieraannuttavia. Hän esittelee komplekseja musiikkiteoreettisia kokonaisuuksia suhteellisen simppeleiden vertauksien avulla, kuten havainnollistaen jazzharmoniaa Ariana Granden tai Beyoncén avulla.
Tyyli on asiallinen, muttei kuiva.
Sitten on Andrew Huangin kaltainen studioteknikko, joka käsittelee videoissaan niin pelimusiikin teoriaa kuin parranajovälineillä tehtyjä sävellyksiä. Ja rokkimöhiksillekin löytyy tarvittavaa sisältöä Rick Beaton kanavalta, jolla hän käy läpi rokkiasioita maailman parhaista riffeistä standardoituun ProTools-tuottamiseen.
Tietenkin kaikki tämä kaikki on lähinnä musiikin metatasoa: puuhastelua itse substanssin, eli muusikon ammatin ympärillä. Lähestymistapa kuitenkin riisuu soittamisen ympäriltä turhaa mystiikkaa ja elitismiä, minkä lisäksi se taas kerran venyttää ”muusikon” määritelmiä.
Kyllähän soittajat tienaavat jo nyt leipänsä myös opettamalla opistoissa tai veivaamalla humppabändissä jonkun muun biisejä. Siihen jatkumoon kokopäivätöinen meemibasistin pesti kuulostaa ihan luontevalta.
