Kommentti: Hyvä artistit, hyvä Yle! UMK uudistui oikeaan suuntaan

"Vaikka kuudestakin kappaleesta pystyn helposti poimimaan selvän suosikkini tai kolme, niin ilahduttavasti kaikissa on jokin oma juttu, minkä vuoksi niille voi kuvitella ainakin teoriassa yleisönsä", kirjoittaa Markus Hilden.

UMK 2020 -edustajat.
Mona Salminen / Yle

Kirjoitin viime vuonna Euroviisuihin liittyen, että ”Yle ei selvästikään halua Euroviisuihin mahdollisimman hyvin suomalaista populaarimusiikkia edustavaa kappaletta, eikä edes ylipäätään mahdollisimman hyvää kappaletta. Se on väärin, sillä biisintekijöitä ja artisteja, joita kiinnostaa yli sata miljoonaa tv-katsojaa Australiaa myöten, löytyy tästä maasta varmasti”.

Ajatus kolmesta Daruden kappaleesta ”kilpailemassa” Uuden musiikin kilpailun (jäljempänä UMK) voitosta ja edustuksesta Euroviisuissa näin vuoden jälkeen lähinnä itkettää. Siksi oli syksyllä hienoa huomata, että UMK:n organisaatio tajusi oman parhaansa ja teki kisasta jälleen avoimen. Ei heillä toisaalta ollut oikein muutakaan vaihtoehtoa, koska kukaan levyttävä artisti olisi lähtenyt enää vastaavaan kutsukatastrofiin mukaan. Mitä järkeä yleisönkään on katsoa kilpailua, joka ei edes ole kilpailu?

Tänä keväänä UMK:hon osallistuu kuitenkin taas kuusi kappaletta peräti kuudelta eri esittäjältä: Aksel Kankaanrannalta, Catharina Zühlkelta, Erika Vikmanilta, F3M:ltä, Sansalta ja Tikalta. Eteenpäin on menty! Ja hienoa nähdä, että myös levy-yhtiöt ovat lähteneet kevään potentiaalisesti suurimpaan popkulttuuritapahtumaan mukaan sen arvoisella panostuksella.

UMK-kisa ja sitä edeltänyt viisukarsinta on ollut vuodesta riippuen epätasainen kuin pääkaupunkiseudun lumitalvi. Löytyy klassikkovuosia (kuten kuuluisa 1998) ja hyvin monta vuotta, joita kukaan ei halua edes muistaa. UMK on tuote, jonka pitäminen kiinnostavana vaatii yhteistyötä Ylen ja kilpailun osallistujien välillä. Ei ole Ylen tehtävä varmistaa, että siellä on hyviä kappaleita, vaan Ylen tehtävä on varmistaa puitteet sille, että osallistujat näkevät kilpailusta saatavan hyödyn. Ikävä kyllä, sitä vastaan sotii maassamme viruva sitkeä euroviisustigma. Ehkä potentiaaliset osallistujat miettivät aivan liikaa lopputulosta (eli viisureissua) kun järkevästi mielessä pitäisi olla ponnahduslauta seuraavalle isolle hitille.

UMK on siis tietenkin edelleen viisukarsinta, mutta sen perimmäinen tarkoitus olisi tuoda esille hyviä kappaleita, joista yhden voi sitten lähettää bonuksena koittamaan onneaan toisaallekin. Viisuissahan on aina pärjätty ihan kappaleenkin voimalla ilman, että mitään kuvitteellista ”yhteistä nimittäjää” on edes lähdetty miettimään, minkä todistaa esimerkiksi Italian erinomainen menestys yleensä omalla kielellään.

Eivätkä Euroviisut ole oikeasti edes vakava asia.

Tämän vuoden osallistujista pointin on tajunnut kirkkaimmin Erika Vikman, joka hakee uransa toistaiseksi suurinta hittiä ja merkittävintä saavutusta seksuaalisesta vapautuneisuudesta kertovalla kappaleella Cicciolina. Kikan perinnöstä ja Final Countdownista ammentavalla kappaleella ei ole lähtökohtaisesti mitään tekemistä Euroviisujen kanssa mistään näkökulmasta, ja juuri siksi se on täydellinen biisi UMK:n ennakkosuosikiksi. On täysin mahdollista, että höperöt raadit päättävät, ettei päin seiniä lausuttua Cicciolinaa voi lähettää Rotterdamiin, mutta biisi on tätä kirjoitettaessa Spotifyn neljänneksi kuunnelluin, joten Vikman on jo voittanut ja samalla omalta osaltaan rakentanut hypeä UMK:n ympärillä.

Jo aiemmin UMK:ssa kilpailleen Catharina Zühlken kappale Eternity on puolestaan taas selvää viisukauraa, josta ei voi sanoa mitään pahaa, mutta ei siinä ole myöskään mitään, miksi laittaisin sen omalle soittolistalleni – ennen viisuja tai niiden jälkeen. Elektronisen musan tarjonnasta Sansan Lover View on kiinnostavampi, mutta tuotettu hieman liian varman päälle kuulostaen Clarionin 16. kerroksen baarin taustamusalta. Varmaa kuitenkaan ei ole se, miten biisi toimii livenä lavalla.

Suomen X Factorin pari vuotta sitten voittaneen Tikan kappale I Let My Heart Break olisi voinut aivan hyvin olla yksi Saara Aallon viisuehdokkaista. Tämä ei sinänsä ole moite, mutta kappale on Eternityn ohella selkein viisut mielessä tehty biisi, mikä ei ole uudelleen syntyneessä UMK:ssa ehkä etu. Modulaatio on tietenkin aina jees, kuin seinään loppuminen välttämättä ei.

Aksel Kankaanrannan Looking Back on modernin brittipehmoilulaulukirjan muotovalio, joka voisi olla jopa single esimerkiksi James Arthurille. Kiinnostavaa nähdä, millaiseksi tämäkin muodostuu lavalla, mutta aivan pidän!

Kisaa varten perustettu F3M-kolmikko saa runsaasti henkistä tukea levy-yhtiöltään Kaikulta, joka kertoo, että ”yhtyeen tähtäimessä on olla 2020-luvun Spice Girls”. Koska minkään vuosikymmenen Spice Girlsejä ei ole syntynyt sitten alkuperäisen Spice Girlsin missään päin maailmaa saati laulukilpailuja varten, mielikuva ei ennen kappaleen kuulemista ole kovinkaan rohkaiseva, mutta toisaalta ei levy-yhtiön kannattanutkaan ehkä kirjoittaa, että ”2020-luvun I’dees”. Haluaisin kauheasti tykätä Bananasista, mutta Gwen Stefanin Hollaback Girl loistaa aivan liian tärkeänä muistoissa, eikä kappaleessa päästä toisaalta kuunnellessa kovin likelle Blackpinkin k-popenergiaa.

Vaikka kuudestakin kappaleesta pystyn helposti poimimaan selvän suosikkini tai kolme, niin ilahduttavasti kaikissa on jokin oma juttu, minkä vuoksi niille voi kuvitella ainakin teoriassa yleisönsä. Kisasta saadaan varmasti kasaan viihdyttävä tv-lähetys ja mitään erityisen kamalaa emme UMK:ssa joudu tänä keväänä kuuntelemaan. Hyvä artistit, hyvä Yle!