Muistatko vielä ”yarlingin”, kotimaisissa keskusteluissa myös ”alapurentalauluksi” tiedetyn mouruamisen? Siis sen, jonka Pearl Jamin Eddie Vedder kuulemma uutti Bruce Springsteeniltä ja Ray Charlesilta, ja josta sittemmin tuli vuosikymmenet ylittävä riesa?
Yarling symboloi minulle tärkättyjen stetsonien ohella sitä karikatyyrimäisintä mahdollista sketsiamerikkalaisuutta. Sellaista maisemaa, jossa halpa katumaasturi ajaa kevyesti ränsistyvän pientaloalueen läpi autotalliin, takapihalla yksi käsi pitää punaista mukia ja toinen grillipihtejä, ja Creed-yhtyeen Scott Stappin kaltaisten Amerikan juhatapioiden mylvintä vyöryy huonolaatuisesta bluetooth-kaiuttimesta ulkoilmaan.
Kaikenlaisia konnotaatioita synnyttäviä ja aikansa kuviksi jääviä laulutyylejä toki tulee ja menee, ja ne muuttavat muotoaan. Vähän kuin se Rihannan myötä popularisoitunut kireä vibrato (joka muuten kuulostaa siltä kuin laulaja puristuisi ulos hammastahnatuubista), josta tuli kaikenlaisen 2010-luvun etukorttiyökerhoissa soivan tapetti-edm:n naisäänen malli.
Siksi yarling-mylvinnän loiston ajoistakin alkaa olla kylliksi pitkä aika, jotta sen voisi nostaa jälleen kerran esiin popmusiikin ajan hermolle. Näin ei ole tapahtunut välttämättä tarkoituksellisesti, mutta pop-ilmiöillä on tapana peilautua yllättäviin paikkoihin.
Siksi löydän esimerkiksi Post Malonen hahmosta paljon samoja junttiamerikkalaisuuden piirteitä kuin mainitun Scott Stappin tai Godsmackin ja Puddle of Muddin kaltaisesta, onneksi jo jokseenkin unohdetusta, nihkeästä asennefarkkugrungesta – sketsiksi imitoitavaa laulutyyliä myöten. Musiikkityylinä on vain kitaravallien sijaan täyteen ahdettu futuristinen trap.
Onko nimittäin mitään niin leimallista ”tämän ajan” kaikkialle tunkeutuvaa laulusoundia kuin tuo tuollainen, niin ikään hieman alapurentaiseksi kääntyvä vereslihainen hoilottelu – kutsuttakoon sitä nyt vaikka paremman termin puutteessa ”mumblerap-jollotukseksi”?
Ilmiön juuret voinee jäljittää juuri Futuren kaltaisten artistien 2010-luvun alun niin ikään useasti parodioidusta mutinasta. Puhtainpaan muotoonsa tyyli jalostui kuitenkin silloin, kun se kohtasi vuosikymmenen lopun melodramaattisen emoräpin, jonka eeppiset, melankoliset melodiat tarvitsivat samanlaista suureellista tulkintaa. Eipä olisi Pearl Jamin Alivekaan yhtään niin iso ilman Eddie Vedderin stadionin kokoista karjuntaa.
Jos grungen ahdistus tuli takaisin nyttemmin laajalti jo edesmenneen angstiräpin muodossa, edustaa tämä ”jollottelu” sen ulkoista muotokieltä, joka on jo nyt vahvasti irtoamassa alkuperäisestä kontekstistaan ja muodostumassa samanlaiseksi ajan ääniraidaksi kuin vuosituhannen taitteen loputtomat Vedder-imitaattorit.
Kun kuuntelen yhtä alkuvuoden näkyvimmistä julkaisuista, Kanye Westiäkin tuottaneen 070 Shaken debyyttiä Modus Vivendi, en voi taaskaan olla ajattelematta Scott Stappia mylvimässä My Sacrificen pompöösiä kertosäettä. Melodiat ovat eeppisiä ja tunteet suuria.
En tietenkään väitä, että 070 Shake eli Danielle Balbuena olisi elämässään lotkauttanut korvaansa hetkeäkään jähmeälle post-grungelle saati Eddie Vedderille (mainitsemistani artisteista näin on tehnyt korkeintaan ehkä Post Malone). Näillä musiikeilla ei suoranaisesti olekaan mitään muuta varsinaista yhteyttä kuin korkeintaan melodramaattinen paatos.
Olennaisempaa on se, että kyseisestä jollotuksesta on tässä vaiheessa tullut samanlainen tyylilajiinsa jämähtänyt maanvaiva ja erottamaton aikansa soundtrack kuin yarlingista aikoinaan. Tällöin se myös laimenee äkkiä helposti ironisoitavaksi vitsailun kohteeksi, johon viitataan tulevaisuudessa puolivaivaantuneesti lähinnä ”ajankuvana”.
