Kommentti: Rakkauskirje rodullistetuille kehoille

”Yeboyahin Elovena-ep tuo pop-kulttuurin kautta inhimillistävällä katseella esiin sen, että rodullistetut ja naiset ovat ensisijaisesti ajattelevia, tuntevia, kehollisia, luovia ihmisiä, eivät valkoista yhteiskuntaa varten luotuja toisia”, kirjoittaa Inka Rantakallio.

kuvakaappaus videolta

Räppäri ja dj Yeboyah julkaisi viime perjantaina visuaali-ep:n Elovena. Se on tiettävästi ensimmäinen laatuaan Suomessa ja siten historiallinen.

Siinä missä erityisesti Yhdysvalloissa useat eri suuruusluokan artistit, kuten Beyoncé (Lemonade), Janelle Monaé (Dirty Computer) ja Tierra Whack (Whack World), ovat tehneet viime vuosina albuminsa kylkeen visuaalisen teoksen, on tämä meillä päin vielä aivan uusi aluevaltaus. Paitsi Yeboyahin ep:n visuaalit niin myös musiikki ammentaa samankaltaisista vaikutteista kuin edellä mainittujen artistien: kaikkien ilmaisussa hiphop ja r&b sekä keskustelu rasismista ja feminismistä ovat olennaisessa osassa.

Elovena-visuaalin on tuottanut Jasmina Amzil, ohjaajina ovat toimineet Inka Pitkänen, Carmen Baltzar, Ima Iduozee sekä Geoffrey Erista. Biiteistä vastaa muun muassa Karri Koiralle ja Mustalle Barbaarille tuottanut Palmroth.

Ep ja videoteos koostuvat viidestä osasta: Intro, Aili, Skitti (jossa mukana nouseva r&b-artisti Isaac Sene), Peili ja Elovena.

Elovena-visuaali tarkastelee paitsi naiseutta ja rodullistettua kehoa, myös kriittisesti taiteen ja kulttuurin tekijyyttä ja ottaa rohkeasti tilaa mustille ja ruskeille taiteilijoille ja ajattelijoille. Videolla vilahtaa kavaldi tämän hetken tärkeimpiä yhteiskunnallisia keskustelijoita Maryan Abdulkarimista Koko Hubaraan, Sonya Lindforsista Michaela Mouaan sekä Pehmee-kollektiivin Caroline Suinneriin ja Meriam Trabelsiin. He ovat ottaneet tarkasteluun rodullistettujen vähemmistöjen kokemukset mutta myös monet monet muut teemat politiikasta mielenterveyteen ja hiphopiin sekä kehopositiivisuuteen.

Elovenan alku tuntuu ammentavan ja jatkavan erityisesti Beyoncén Lemonaden keskustelua mustien naisten historiasta ja asemasta länsimaisessa kuvastossa. Varsinkin teoksen intro lainaa Beyoncélta tuttua Yhdysvaltain etelävaltioiden romantisoitua estetiikkaa puvustuksessa, tyyleissä ja kameran keskittämisessä ulkoverantaan, kun taas ensimmäisessä varsinaisessa videossa Ailissa keskitytään valmistamaan yrteistä ja muista luonnontuotteista hoitavia naamioita, vertauskuvallisesti kenties vertaisyhteisön tarjoamaa balsamia rasistisen, ulossulkevan yhteiskunnan haavoihin. Puvustus on keskittynyt läpi visuaalin varsinkin ruskean eri värisävyihin, jotka ruskeita ja mustia kehoja vasten vastaavat nudea. Valinnalla normalisoidaan nämä ihonsävyt, mutta myös viestitään heidän olevan ikään kuin paljaana ja avoimina, luonnonlapsina.

Liikkeen ja elekielen lisäksi myös musiikki on pehmeää, herkkää, kutsuvaa. Vasta ep:n päättävässä nimibiisissä Elovenassa vähän irrotellaankin. Kyseistä kappaletta onkin kuultu jo livenä Yeboyahin keikoilla useaan otteeseen.

Elovenan suurin eroavaisuus Lemonadeen lienee se, että siinä missä Beyoncén visuaali oli tiukasti kiinni joruba-uskonnossa ja henkisyydessä, jotka ovat olennainen osa afroamerikkalaista historiaa, on Yeboyahin teos enemmän sekulaarin suomalaisen kansallisromanttinen. Videon hahmot sijoitetaan kansallismaisemiimme peltojen ja metsien keskelle, juurtaen heidät osaksi Suomea ja suomalaisuutta. Elovena-tyttö ei välttämättä ole sinisilmäinen ja vaaleatukkainen; siinä missä universaali ihmisyys on aiemmin yleensä kuvattu valkoisten ihmisten kautta, voi sen nyt kuvata mustan tai ruskean kehon kautta. Myös perisuomalaisuus voi näyttää 2020-luvun kynnyksellä vaikkapa mustaihoiselta muunsukupuoliselta.

Teos ei silti keskity rodullistettujen kokeman rasismin tai naisten misogynian traumaan: sen sijaan se tuo pop-kulttuurin kautta inhimillistävällä katseella esiin sen, että rodullistetut ja naiset ovat ensisijaisesti ajattelevia, tuntevia, kehollisia, luovia ihmisiä, eivät valkoista yhteiskuntaa varten luotuja toisia.

Siinä missä valkoisuus voi aina verhoutua näennäiseen neutraaliuteen ja omaan näkymättömyyteensä, ovat muut etnisyydet edelleen suurennuslasin alla tavalla, joka uhkaa jättää näiden viiteryhmien piirissä syntyneen taiteen muut keskustelut ja avaukset huomiotta. Sillä yleensä rodullistetun taiteilijan taide käsittelee paljon muutakin kuin rotua – niin nytkin. Elovena pakottaa valkoisuuden todistamaan tätä. Ruskeat ja mustat kehot katsovat suoraan kameraan, ja pakottavat tulemaan nähdyiksi. Artisti itse on kuvannut visuaalin tuovan esiin se miten ”loppujen lopuksi olemme kaikki samanlaisia ja erilaisia, tarvitsevia, keskeneräisiä upeita luonnon luomuksia ja toistemme tuella voimme tulla nähdyksi ja vapauttaa meissä valmiina olevan voiman”.

Lopulta Elovena-ep tuntuukin eniten rakkauskirjeeltä mustille ja ruskeille ihmisille, mutta myös artistin self love -julistukselta ja lupaukselta olla itselleen armollinen. Tähän liittyen Peili-kappaleen alussa ja keskellä kuullaan oivaltava sample, joka korostaa teoksen kokonaisuuden henkilökohtaisuutta mutta myös feminististä pohjavirettä: ”my body is not a political playground, it’s mine” [kehoni ei ole politiikan pelikenttä, se on minun]. Vuonna 2017 Los Angelesissa järjestetyn slut walkin eli seksuaalista itsemääräämisoikeutta puolustavan mielenosoituksen yhteydessä viraaliksi nousseen Samirah Raheemin puheenvuoro ei voisi olla ajankohtaisempi aborttilainsäädäntöjen kiristyessä ja rasismin salonkikelpoistuessa päivä päivältä enemmän.

Lisäkerroksen kokonaisuuteen tuo visuaalin vaivihkainen tapa purkaa suomalaisen räpin valkoisuutta ja maskuliinisuutta. Elovena ei kumartele kyseiselle perinteelle vaan haastaa suomiräpin sen omalla kotikentällä. Propsit heitetään aivan jonnekin muualle kuin 2000-luvun vaihteen kotipojille. Videolla ei itse asiassa esiinny yhtäkään suomalaista räppäriä Yeboyahin ohella, ei naista eikä miestä.

Teoksena visuaali-ep:n voi nähdä asettuvan keskusteluun kulttuurintutkija Paul Gilroyn kuvaaman ”mustan Atlantin” eli afrodiasporisten kulttuurivirtausten moninaisten ilmentymien kanssa. Gilroy käyttää mustan Atlantin käsitettä kuvaamaan sitä, miten kolonialismi ja siihen kytkeytyvä orjakauppa sekä muut taloudelliset ja kulttuuriset tekijät ovat pakottaneet afrikkalaiset kansat liikkumaan Atlantin molemmin puolin ja miten tämä on samalla kuljettanut emomaan kulttuuria eri kolkkiin, sekoittaen sekä säilyttäen sen eri puolia ja luoden hybridisiä kulttuureja. Gilroyn käsite ei siten pyri luomaan mitään homogeenista ”afrikkalaisen kulttuurin” kategoriaa, päinvastoin: se alleviivaa kulttuurien moninaisuutta ja sekoittumista, mutta myös jatkuvuutta. Samoin Elovena nostaa keskiöön afrosuomalaisuuden monissa eri muodoissaan.

Vaikka tämäkin teksti keskittyi pitkälti rodun tematiikkaan ja siten on ilmeisessä vaarassa toisintaa ja vahvistaa valkoista eksotisoivaa katsetta, käännän lopuksi katseen hieman sisäänpäin. Elovena ei käsittele varsinaisesti valkoisuutta; valkoisuus ei oikeastaan ole edes olemassa visuaalin maailmassa kuin alaviitteenä. Eikä sen tarvitsekaan olla: kaikessa ei ole kyse meistä valkoisista, eikä pidäkään olla. Se ei tarkoita, etteikö visuaalin kautta voisi saada runsaasti uusia näkökulmia ihmisyyteen ja taiteeseen ylipäätään.