Johanna Kustannukselle levyttävä laulaja-lauluntekijä Pyy julkaisi lokakuun 28. päivä debyyttialbuminsa nimeltä Maailma lopu. Singlet Jään yli (lue lisää täältä), Girlgangs ja Sinä levyltä aiemmin julkaissut artisti kertoi kesällä Rumban haastattelussa, että on koko elämänsä kulkenut kohti sitä, että saisi olla artisti ja julkaista musiikkia. ”Olen kärsinyt ahdistuksesta sekä vääristyneistä ajatuksista sen suhteen, että pitäisi olla tietynlainen. Levy on pitkälti kronologinen ja alkaa siitä, kun on umpisolmussa. Loppua kohden alkaa vapautua ja oivaltaa asioita”, Pyy eli Pietari Pyykönen sanoi.
Pyy on viimeistellyt debyyttialbuminsa tuotannon yhdessä Ruusut– ja Rubik-tuottaja Artturi Tairan kanssa. Hän kuitenkin säveltää, sanoittaa ja pääosin myös tuottaa musiikkinsa itse. Maailma lopu -albumin kerrotaan inspiroituneen valokuvataiteilijoista, lyömäsoittajista, esseisteistä ja muotisuunnittelijoista, ja se käsittelee häpeää, varovaisuutta, itsekritiikkiä, perfektionismia, burnoutia, hyväksyntää, kontrollia, virtuaalitodellisuutta, sukupuolta, uskontoa, ahdistusta, traumoja, toivoa, vastuuta ja yksinäisyyttä.
Maailma lopu -levyllä voi kaikkien riehaantuneisuuden ja riisuuntuneisuuden sävyjen läpi kuulla huojentuneen uloshengityksen, kun ahdistuneisuuden ja yritteliäisyyden, boksin seinämiä vasten tempoilun ja ajan vaatimusten alle musertumisen sijaan voi olla mitä tahansa, peittelemättä ja suoraan. Olla kelpaamatta ja kelvata, olla tietämätön ja uskaliaan viisas. Peloissaan ja roihuavan rakastunut, lapsuutensa määriteltävissä ja vapaa.
Albumi on suuri kokonaisuus, kuten voikin odottaa, kun maailmanlopun edessä seistään tällä tavalla kiihkeästi. Silti on häkellyttävää kuinka monta nyky-yhteiskunnalle ja siinä vastikään aikuiseksi kasvaneelle sukupolvelle ominaista pohdintaa, oivallusta, kriisiä ja katarsista Pyy on kappaleiden sisään onnistunut limittämään; kuitenkaan kokonaisuus ei ole yhtään sen enempää pirstaleinen kuin ajankuvan ilmentymänä on suotavaa.
Maailma lopu on nimenä kiinnostavan monitulkintainen ja albumin sisältöä pariltakin kantilta kuvaava. Yhtäältä, sellaisena kuin millaiseksi se mitä ilmeisimmin on tarkoitettukin, nimen voi lukea käskymuotona. Kuten Pyy levyn tiedotteessa muotoilee:
”Moni asia voi tuntua maailmanlopulta: ero, kuolema, moka, paniikkikohtaus, kiusallinen tilanne. Voi kirpaista tulla ihan vain nähdyksi omana keskeneräisenä itsenään, ja mitä enemmän koitat varoa ja vältellä ja taistella vastaan, sitä pahemmalta tuntuu. Albumilla saavutetaan piste, jossa on varottu tarpeeksi ja käännytään häpeää ja pelkoa kohti: antaa tulla, I dare you, maailma lopu.”
Mutta usuttamisen lisäksi nimen voi lukea abstraktimpana ja kielen tavanomaisia malleja ja merkityksiä pakenevana välimuotona, ikään kuin ”maailmanloppu” olisi kadottanut muutaman kirjaimen ja jäänyt jäljelle epävarmana ja fragmentaarisena ”maailma lopu”:na. Kuin se järisyttävän lopullisena näyttäytynyt katastrofi ei tapahtuessaan olisikaan niin tuhoisa, vaan enemmänkin totuttuja rakenteita uusiksi muokkaava – ehkä jopa lempeämpään ja vähemmän uhkaavaan muotoon. ”Maailma lopu” -muodon konventioita kyseenalaistavan merkityksen voi siis nähdä myös symbolina kaikille levyllä virtaaville kysymyksille ja vastauksille, joista valtaosa pyrkii purkamaan nimenomaan niitä jämähtäneitä ja vuosisatojen aikana rikkoviksi hitsautuneita asenteita ja käytösmalleja, joista sukupolvi toisensa perään on kärsinyt.
Ja vielä viimeisenä albumin nimeen voi lukea hiljaisen ja tunnustelevan kieltomuodon: ”maailma (ei) lopu?”. Sillä vaikka teemat levyllä olisivat kuinka apokalyptisia tahansa, puhutaanpa nyt sitten henkilökohtaisista ihmissuhdekriiseistä taikka Australian maastopaloista, on albumi vimmaisen elämänjanoinen. Jos ei ole toivoa, tuskin on elämäniloakaan, mutta Pyyn kappaleisiin sisältyy sellainen rajaton uteliaisuus, että kyseessä ei missään nimessä ole luovuttaneen ihmisen maailmanloppu. Kyseessä on aidon ja uudenlaisen rakkauden puolesta kapinoivan ihmisen maailmanloppu, johon alitajuisesti saattaa sisältyä ymmärrys siitä, että uuden ja paremman syntyminen itse asiassa suorastaan vaatii kuoleman.
”Albumin henkinen alaotsikko on ’Mä haaveilen vallankumouksesta’, joka on rivi Aikuisuus on ansa -kappaleesta”, Pyy sanoo. ”Jälkikäteen näen levyn käsittelevän toivetta radikaalista muutoksesta yhtä aikaa henkilökohtaisella ja globaalilla tasolla. Se pyrkii kohti ymmärrystä ja hyväksyntää, sekä itsensä että ympäröivän todellisuuden.”
Jos lyriikoissa kuuluu kapinahenkeä, niin kuuluu myös albumin musiikillisissa ääripäissä, niin tuotannon kuin Pyyn ulosannin osalta. Välillä ollaan spektaakkelinomaisissa jätti-kertosäkeissä, jotka kaikuvat kappaleen keskipisteessä kuin stadionin kokoiselta lavalta konsanaan. Seuraavassa hetkessä ollaankin sitten intiimissä tilassa akustisen kitaran ja korvan juurelle laskeutuvan äänen kanssa, eikä kontrasti tunnu miltään muulta kuin luontevalta.
Kuriositeettina kappaleiden joukosta mainittakoon spoken wordina esitetty ja jo äskeisessä sitaatissa mainittu Aikuisuus on ansa, jossa kokemukset ja totuudet toistensa jälkeen laskeutuvat Pyyn rauhoittavan mutta pohjimmaiselta vivahteeltaan kujeellisen kutsuvan äänen kautta tilaan niin tunnistettavina, että oikein hengästyttää.
Levylle on useiden samplejen lisäksi haettua soundia Sibelius-lukion tyttökuorolta, saksofonisti Linda Fredrikssonilta, trumpetisti Verneri Pohjolalta sekä viulisti Elia Lombardinilta.
”Mulle tämä ei ole vain albumi, vaan oikean elämän ponnistus, tutkielma esiin astumisesta, pidättelemättömyydestä ja nähdyksi tulemisesta – eräänlainen itsenäisyyden julistus”, Pyy päättää.
Kuuntele levy alta.