Lupa tehdä väärin – haastattelussa Linda Fredriksson

Saksofonisti Linda Fredriksson julkaisi viime viikolla Juniper-nimisen debyyttisoololevynsä.

Iiris Heikka

Altto- ja baritonisaksofonien virtuoosina tunnettu Linda Fredriksson julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa We Jazzin kautta viime perjantaina. Ylistäviä arvioita kerännyt Juniper on jazzlevy, muttei aivan perinteinen sellainen: pitkä ja introspektiivinen sävellystyö tapahtui pitkälti kitaralla, koskettimilla ja laulaen, jonka jälkeen Fredriksson vei vähäeleiset kappaleensa ja kotona luodut demonsa jazzyhtyeelle, joka loihti sävellyksistä omannäköisiään.

Fredriksson kertoi Rumballe juuri ennen levyn julkaisua sen tekemiseen liittyneistä sekä ulkoisista että sisäisistä prosesseista, intuitiosta, oman äänen kuuntelemisesta sekä ulospäinsuuntautuneisuuden ja ujouden välisistä rajapinnoista.

Fredriksson kertoo jännittäneensä näin henkilökohtaisen ja introspektiivisen teoksen julki tuomista. Suurin jännitys kuitenkin helpotti siinä vaiheessa kun ensimmäiset singlet ja arvostelut tulivat julki.

“Tein levyä niin omassa tilassa ja kuplassani, että kyllä se oivallus, että levy on jossain vaiheessa menossa ulos, oli todella jännittävä. Että mitä ihmettä. Varsinkin kun kokonaisuudesta tuli niin erilainen kuin itse odotin, ainakin siinä mielessä, että se ei vastannut sitä, mitä olin aikaisemmin tehnyt muiden bändien kanssa. Toisaalta tuntuu erityisen merkitykselliseltä jakaa itsestään jotain näin henkilökohtaista. Levy tuntuu rehelliseltä, joten sen julkaiseminen on juhlavaa ja ihanaa.”

Fredriksson kertoo levyntekoprosessiin sisältyneestä vaiheesta, jonka myötä hän halusi vetäytyä kiireestä ja valikoida tarkemmin ihmiset, joiden seurassa vietti aikaansa.

“Mulla oli silloin muutenkin tarve ottaa etäisyyttä moniin kuvioihin ja kuvittelemiini odotuksiin ja normeihin, joiden ympärillä olin elänyt. Halusin keskittyä ihmisiin, joiden kanssa mulla on hyvä olla, ja halusin uskaltaa katsoa miten mä voin ja minkälaiset asiat edistävät hyvinvointiani. Tein musiikkiani siitä mielenmaisemasta käsin, ja pyrin olemaan itselleni mahdollisimman lempeä. Oli kiinnostavaa nähdä millaisia biisejä sellaisesta lähtökohdasta voi syntyä.”

Fredriksson kertoo olleensa aina hyvin suorituskeskeinen ja pyrkivänsä onnistumaan kaikessa täydellisesti. Se on johtanut tilanteisiin, joissa asiat ovat kyllä hoituneet hienosti, mutta hintana on ollut omien rajojen laiminlyöminen.

“Pahimmillani en ole kuunnellut itseäni ollenkaan, vaan mennyt oman jaksamiseni yli. Olen ollut mukana kuvioissa, joissa en ole voinut hyvin, mutta joissa olen ajatellut, että näin tämä täytyy tehdä, koska se on tehokasta ja kannattavaa ja tuo menestystä. Olen imenyt ympäröivästä yhteiskunnasta vaikutteita, jotka kannustavat puskemaan omien rajojen yli, ja painanut uupumuksen rajamailla kuuntelematta ollenkaan itseäni. Tällä levyllä pyrin uudelleenaktivoimaan vanhaa tietoa ja keskittymään siihen, että ei tarvitse olla niin paljon. Vähemmän on joskus parempi.”

Toisaalta oman äänen kuunteleminen ja omista rajoistaan huolehtiminen vaatii Fredrikssonin mukaan pelottavaa irtiottoa ja uskallusta sanoa ei asioille, joille on tottunut sanomaan kyllä. Fredriksson toteaa sen olevan pitkä prosessi, jota voi opetella uudestaan ja uudestaan. Albumia tehdessään hän pyrki laittamaan vastaan etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa mörkö pään sisällä huuteli soittamaan nopeasti ja paljon.

“Sitä haluaisi niin kovasti miellyttää ja täyttää muiden odotuksia omiensa sijaan, jotta saisi hyväksyntää. Siksi oli erityisen ihanaa tehdä levyä omassa tilassa, ja kaikessa kamaluudessaan koronan alkaminen mahdollisti sen, että yhtäkkiä ei tavannutkaan ketään muuta. Oli paljon tilaa ja aikaa olla.”

Sen myötä Fredrikssonin oli helpompi kuulla omaa ääntään ja mennä musiikki edellä.

“Välillä tuli kauheita epäilyksen hetkiä, että mitähän ihmeen levyä oikein olen tekemässä, miksi soittelen tällaisia pitkiä ääniä tällä saksofonilla, kun tämähän on mun soololevy, jolla mun pitäisi esitellä kaikki maailman kovimmat ja nopeimmat kikat. Että eihän mun debyyttisoololevy tällainen voi olla. Onneksi en kuitenkaan pystynyt tuhoamaan sitä – mun möröt eivät olleet riittävän kovaäänisiä, että ne olisivat päässeet hajottamaan niitä hienoja tunnelmia, joita levylle oli syntynyt. Ympärillä oli myös ihmisiä, jotka kannustivat ja muistuttivat musiikin kantavan.”

Kuva: Iiris Heikka Kuvitus: Sanna Hellikki Turunen

Levyllä kuuluu Fredrikssonin persoonan hiljainen ja ujo puoli, jonka artisti kertoo sallineensa itselleen aivan uudella tavalla vasta levyntekoprosessin myötä. Hän kertoo tarvitsevansa paljon aikaa itselleen ja olevansa välillä hyvinkin pohtivainen ja hiljainen.

“Halusin totutella siihen, että kun saavun johonkin tilanteeseen, mun ei aina tarvitse olla se sulavin sosiaalisten tilanteiden kannattelija ja heittää parhaita juttuja. Aiemmin ihannoin ja halusin puskea itseäni siihen, että pitäisi olla sosiaalisesti kyvykäs ja esiintyjänäkin suvereeni, mutta oli ihanaa oivaltaa, että itse asiassa ei tarvitse. Mikä se sellainen maailma on, että lavalla saisi olla pelkästään ihmisiä, jotka ovat ekstrovertteja? Se on aika karun kuuloinen maailma, jossa ujoudelle ei ole ollenkaan tilaa. On ihan ok, jos en joskus pysty sanomaan mitään. Ujoutta saa olla esillä. Musta joku sisäänpäinkääntynyt esiintyjä, joka sanoo vain vähän tai ei mitään, mutta on läsnä tekemisessään, voi olla todella viehättävä ja puhutteleva. Oli ihanaa oivaltaa ja sallia itselleni se, että en ole pelkästään joku kovaääninen riehuja ja säätäjä, vaan myös ujo ja aivan jäässä.”

Fredriksson mainitsee levyntekoprosessista puhuessaan useampaan otteeseen intuition. Vaikka tekemiseen liittyi paljon epävarmuuksia ja uuden äärellä olemista, Fredriksson sanoo saaneensa paljon voimaa ja voimaantumisen kokemuksia uskallettuaan kuunnella omaa ääntään.

“Halusin käydä itseni kanssa keskustelua siitä musiikista ja katsoa minkälaista siitä tulisi, ja sen takia halusin tehdä sitä työtä paljolti yksin. Se pakotti siihen, että jouduin opettelemaan kantapään kautta hirveän määrän uusia asioita, kuten äänittämistä ja Ableton Liveä. Musta tuntuu, että tämä liittyy myös sukupuoleen: sen ajan kun olen ollut musiikkiopistoissa ja opiskellut musiikkia, tuottaminen ja levyn aktiivinen tekeminen on näyttäytynyt vain miesten ja poikien asiana. Tuntuu, että vasta viime vuosina mediassa on alkanut olla näkyvästi esillä naisia, muunsukupuolisia ja transhenkilöitä, jotka ovat tuottajia ja tekevät itse oman musiikkinsa. Totta kai heitä on aina ollut, mutta vasta nyt hekin pääsevät esille.”

Fredriksson sanoo suhtautuneensa alkuun vähätellen omiin demoihinsa, mutta itsekriittisyyden helpottaneen ajan kanssa.

Minna Koivisto, joka oli tässä toisena tuottajana, jaksoi sanoa mulle, että mun demot ovat tosi kiinnostavia eikä niistä kannata luopua. Minnan panos oli aivan korvaamaton. Loppua kohden aloin itsekin uskoa siihen, että jokin äänittämäni asia oli kaikista lähimpänä oikeaa tunnelmaa, vaikka sen tekninen toteutus olisi ollut niin sanotusti väärä. Mulla on ollut tieto siitä musiikista ja tunnelmasta, jota hain, ja olen tehnyt huomaamattani valintoja oikeaan suuntaan, joita sitten opin arvostamaan. Yksin tekeminen myös mahdollisti sen, että siinä säilyi oma ääneni, koska mun ei tarvinnut pyytää ketään toista henkilöä editoimaan mitään. Käytin älyttömän määrän tunteja siihen, että editoin eri demoja, biisien studio-ottoja ja näiden yhdistelmiä, ja etsin oikeita rakenteita ja tunnelmia.”

Kuva: Iiris Heikka

Tunnelmista puheen ollen Fredriksson palaa erääseen iltaan, jolloin hän oli ystävänsä keittiössä leipomassa kakkua syntymäpäiväjuhliin.

“Meitä oli ystäviä ja lapsia keittiö täynnä, ja ystäväni, hieno äänitaiteilija Tari Doris äänitti samalla sitä kakunleipomisääntä, kaikkea sitä puuhaamista siinä keittiössä. Myöhemmin seuraavana keväänä Lempilauluni-kappaletta viimeistellessäni tajusin, että siinä keittiöhälinässä oli jokin oikea tunnelma, jonka kuuluisi olla kappaleessa. Pyysin ystävältäni Tarilta, että voisinko saada sitä kakunleipomisambienssia sieltä keittiöstä, ja leikkelin sieltä kohtia, jotka toivat aivan ihmeellisen taian kappaleeseen. Toinen mieleenpainuva hetki oli kun olimme Minnan kanssa studiolla tekemässä Neon Light [And The Sky Was Trans] -kappaletta – se taisi olla mun ja Minnan ensimmäinen yhteinen studiopäivä – ja työhuoneen ikkunan ulkopuolella alkoi kova rankkasade. Minna kaivoi heti mikin ja meni ikkunan ääreen ja sanoi, että tämä pitää ottaa talteen, koska se sopii biisiin niin täydellisesti. Tällaiset tulevat melkein aina kysymättä vastaan: jokin kiinnostava suhina tai ambienssi, joita sitten äänitän talteen.”

Keskustelu kääntyy taas intuitioon ja sattumaan. Fredriksson pohtii tietämisen käsitettä ja sen kytkeytymistä oman äänen kuuntelemiseen, jotka ovat vaikuttaneet levyllä kuuluviin ratkaisuihin.

“Olen harjoitellut intuition kuulemista ja sen seuraamista, että jos jokin soundi tuntuu musta selittämättömästä syystä oikealta, mun täytyy arvostaa sitä tietoa ja olla onnellinen siitä, että kuulen sen. Ja ruveta aktiivisesti kuulemaan sitä, eikä miettiä, että onko tämä jonkin oppikirjan mukaisesti väärin tai oikein. Toki itsestään selvästi tosi monissa tilanteissa on perusteltua tehdä vaikka äänitysteknisesti perinteisiä ratkaisuja, mutta toisissa tilanteissa ne eivät ole ainoa oikea ratkaisu. Oli kiva huomata, että välillä oikea tunnelma tarttuu jostain muualta kuin opitun ja koulutetun suunnitelman sisästä, ja jos se kuulostaa hyvältä, se on oikein.”

Kuuntele Linda Fredrikssonin Juniper-albumi alta.