”Narisevaääninen kaveri laulaa sipulikeitosta” – 22-Pistepirkon neljä vuosikymmentä Rumban sivuilla

”Päällisin puolin hassunkurinen honotus ja soittelu kätkevät alleen suuren määrän outoa voimaa ja jännitettä”, kirjoitettiin 22PP:sta vuonna 1987.

22-Pistepirkko astelee parhaillaan takaisin musiikkikentälle yli neljä vuosikymmentä kestäneen uransa ensimmäisen tauon jälkeen. Tuoreen haastattelun löydät täältä, mutta otetaan paluun kunniaksi myös ”pieni” katsaus rumpali Espe Haverisen sekä veljespari laulaja-kitaristi PK Keräsen ja basisti-kosketinsoittaja Asko Keräsen muodostaman yhtyeen historiaan.

Pohjois-Pohjanmaalla Utajärvellä vuonna 1980 perustettu trio on ollut tuttu nimi Rumban sivuilla lähes yhtä kauan kuin kumpikin on ollut olemassa. Vaikka suomenkielinen debyyttialbumi Piano, rumpu ja kukka (1984) jäi vuotta aiemmin perustetussa paperilehdessä huomioimatta, sen jälkeen bändiä on jutettu liki jokaisen albumin kohdalla, ja sen julkaisuja arvioitu vielä useammin. Kaivelimme arkistoista ainakin lähes kaikki yhtyeestä tehdyt jutut, rajaten etsinnät toki niihin vuosiin, joina Pirkot ovat julkaisseet musiikkia.

Nyt on hyvä ottaa tukeva asento, sillä näitä muuten riittää.

1987

”Jumatsukka mikä yllätys: pirkot goes hevi!”, kirjoitetaan Hong Kong King -singlestä. Yhtyeen soundia kuvaillaan tiukaksi, miehekkääksi ja ”ei-suomalaiseksi”, vaikka se ”ei vieläkään kuulosta ihan oikealta rockbändiltä”.

Seuraavassa Rumbassa bändiä haastatellaan aukeaman mitalla. Kolmikko pohtii muun muassa musiikkinsa tunnusmerkkejä, Helsinkiin muuttoa sekä yhtyeen tulevaisuutta.

Rumba 6/87. Kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla.

”Se mitä todella odotan, on nää ihan uudet heput, jotka sysää sinut ja minut vittuun. Rumba ei ole enää se mihin pyritään vaan siihen ei pyritä missään nimessä. Perustetaan omat lehdet ja omat bändit. Se on sitä freshiä mitä mä venaan. Koska se on kiva funtsaa sitten, kun on vanha, että mitä mulle tapahtu, kun itte on se vanha pieru, vielä vanhempi kuin nyt. Ja on aikaa katella nuoria, kun niillä on hirvee into päällä”, Asko sanoo.

Pari lehteä myöhemmin Rumban perustajiin lukeutuva Miettinen on lätkäissyt levylle täydet pisteet ja miettii otsikossa, onko kyseessä jopa vuoden kotimainen.

 

The Kings of Hong Kong
Euros
+10/10

1. Suurten ennakko-odotusten riivaamana levyä lähestyy varovaisesti, melkein valmiiksi peläten mahdollista pettymystä.
2. Tultua todetuksi, että The Kings of Hong Kong täyttää kuin täyttääkin odotukset on varaa heittäytyä ylikriittiseksi ja alkaa hakemalla hakea edes pieniä vikoja.
3. Kun vikoja ei löydy, ei kerta kaikkiaan löydy, voi rentoutua ja ryhtyä kuuntelemaan levyä huvin vuoksi, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Oleellista 22-Pistepirkolle on aina ollut tietty aitous, rehellisyys ja peittelmättömyys, joka on ilmennyt paitsi musiikillisena ja elämänasenteellisena realismina, myös avoimena tunnepohjaisuutena, tempperamenttina laidasta laitaan: paska-fiiliksisten keikkojen kamojen paiskomisena, lähes hämmentävänä live-tillityksenä tai euforisena riehakkuutena, Pirkkojen mukana on lennetty raketilla tähtiin ja takaisin.

Mutta viimeistään uusi lp osoittaa, että Pirkoista on salavihkaa kasvanut myös musiikillisesti valmis oikea rockbändi. Ei kai P-K, Esa ja Asko vieläkään ole instrumenttiensa virtuoosimaisia taitajia, mutta bändinä Pirkoilla on erittäin omaperäinen ja erottuva soundi, jokseenkin pettämätön tyylitaju ja tarpeeksi tekniikkaa toteuttaa ideoitaan sekä kolmistaan livenä että Riku Mattilan avittamana studiossa.

Minun nähdäkseni The Kings of Hong Kong on niin lähellä täydellistä älpeetä kuin meikäläisen makuasteikolla on mahdollista ja inhimillisesti on suotavaa. Käytetty käsittämätön määrä studiotunteja ei ole mennyt hukkaan: soundit on tasapainoiset, sovitukset rikkaita ja levylle asti kelpuutetut biisit on jokaikinen joko single-valmiita hittejä tahi erinomaisia lp-raitoja, makuasioista voi tietenkin aina kiistellä, mutta minä en osaa pyytää, vaatia enempää.

Itsekkäästi haluan vielä kiinnittää huomiota erinomaisista raidoista kaikkein erinomaisimpiin, henk. koht. suosikkeihin. Singleherkku Hong Kong King jo yllätti voimallaan (voimaa, tuhtiutta älpeellä on toki muuallakin) I’m Staying Now on kerta kaikkiaan täydellinen kesähitti, poplaulu joka on kuin luotu muistuttamaan myöhemminkin mieleen makean kesän 1987, se on laulu johon tarttuu muistoja. Kolmas fave rave, muista materiaalista radikaalisti poikkeava, on Esan isännöimä Motorcycle Man, jossa on samanlaista sähköistä kauneutta, ikuista liitoa ja mystismaagista tunnelmaa kuin useassakin uusseelantilaisessa bändissä, selvimmin ehkäpä Chillis-combossa. Eikä saa unohtaa puolet päättäviä kantrikappaleita Don’t Try to Tease Me ja Horseman’s Song – siinäpä sarka, jolla bändillä on vielä paljon saavutettavaa! Hyvä.

Jo nyt, huhtikuussa, olen valmis profetoimaan, että The Kings of Hong Kong tulee olemaan vuoden 1987 paras suomalainen rocklevy. Kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi julistaminen on niin iso juttu, että siihen pitää palata puolen vuoden kuluttua uudestaan…

 

Rumbassa raportoitiin myös yhtyeen esiintymisistä saman vuoden kesäfestareilla. Ilkka Mattila katsoi bändin keikan Ruisrockissa ja kirjoitti, että yhtye on onnistunut säilyttämään esiintymisessään amatööriyden edut ja haitat vilkkaasta keikkakesästä huolimatta. ”Päällisin puolin hassunkurinen honotus ja soittelu kun kätkevät alleen suuren määrän outoa voimaa ja jännitettä. Murtomaahiihtäjän näköiset soittajat kasvavat lähes silmissä liki taiteilijoiksi.”

1989

Haastattelussa on PK,  joka kritisoi liikenneministeri Pekka Vennamoa, pohtii kurjaa maailmantilannetta ja miettii, mitä bändi voisi tehdä itse näiden asioiden eteen.

”Enhän mä ole tehnyt kaikkea mitä voi tehdä. Mutta kyllä mä, tämä menee naivismin puolelle nyt, mulla ei ole autoa, mä ostan vaatteet kirpputorilta… tää nyt on tämmöstä perussoundia, joka on niin naiivia että se on jo melkein hapantunutta. No, sitten mä ostan Unirenia, koska se on semmosta pesujauhetta ettei se niin kauheesti saastuta. Sitt mä en syö lihaa, tää on siis tämmöstä klassista, ainoa mihin mä oon törsännyt on levyt, koska se on mun ammatti.”

Rumba 11/89. Kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla.

Samassa lehdessä Bare Bone Nest -albumi on saanut Ilkka Mattilalta täydet pisteet muuttuneella arvosteluasteikolla.

 

Bare Bone Nest
Spirit
5/5

22-Pistepirkko tunnettiin ennen Suomen ehkä lapsellisimpana rockyhtyeenä. Sukankärkiään tuijottavat, isokorvaiset hujopit rallattelivat ja kitkuttivat soittimillaan tuskin kuuluvasti musiikkia, josta tulivat mieleen aurinkoiset päivät, appelsiinimehutiiviste, kukkashortsit ja kaikki muut pehmeät arvot. Pirkot olivat oikeastaan aika turvallinen heinähousuorkesteri.

Ehkä taas dramatisoin asioita liikaa. Minkään bändin linja ei muutu rysähdyksenomaisesti yhdellä uudella albumilla, eikä Pirkkojen edellinen levy, Kings of Hong Kong, ollut suinkaan enää herttaista hissuttelua. Bändin image – sellainen on nimittäin pakosti jokaisella – vaatii kuitenkin muuttuakseen aikaa ja useita raskaita musiikillisia otteita. Bare Bone Nest on ”raskas musiikillinen ote”. Se on paha levy, täynnä oivalluksia, tahallisia ristiriitoja ja helppoon asuun puettua vimmaa.

Olen aikaisemmin nimittänyt 22-PP:tä bluesbändiksi. Blues ei tarkoita tässä ulkokohtaista ja konservatiivista perinteen kunnioittamista vaan tapaa, jolla yksinkertaisilla keinoilla puristetaan järjetön määrä tunnetta ja sisältöä yksinkertaiseen ilmaisuun: yhteen kitarariffiin tai tavalliseen rumpukomppiin. Bare Bone Nestin biiseillä kuullaan toki muodoltaankin selvää bluesia, vingahtelevia mississippikitaroita ja muuta ”juurevaa”. Lähestymistapa on sukua vaikkapa Tom Waitsille ja vähän Nick Cavellekin. Matkimisesta ei onneksi tarvitse puhua.

En tiedä, mikä vaikutus on ollut sillä, että Pirkot ovat hiljalleen valuneet kotitanhuviltaan alas Helsinkiin, riiston ja modernin kurjistumisen Mekkaan. Voisi kuitenkin kuvitella, että musiikkiin hiljalleen kasvanut särmä ja lievä hysteerisyys on jonkinasteisen vieraantumisen aiheuttamaa. Vaikka Till the Day I die -raidalla soi vielä bändille tuttu Hank Williams -kantri, ovat teksti ja PK:n lohduttoman nasaali laulu kaukana kodin ja juurten turvasta. Vähän niin kuin Hank-vainaallakin loppuaikoinaan.

Bare Bone Nest välttää kaikesta tästä huolimatta yksi-ilmeisen synkistelyn. Singlellä julkaistut Frankenstein ja Bone Bone Baby potkivat rivakasti, ja Pirkkojen uran iskevin pophitti, Don’t Play Cello pläjähtää pophermoon kertaheitolla tivoliurkujen raikaessa.

Lihaisinta (vai luisinta?) bluesia vispaavat megafonisoundilla laulettu You’re Mine Blues, ilmava Night Train Miss (joka olisi säväyttänyt 17 vuotta sitten Rolling Stonesin Exile On Main Streetin hillittömien deltabluesien lomassa) ja instrumentaalipala Round Table Blues, jossa itämaisesti liikehtivät äänet rakentavat outoja jännitteitä.

Levyn päättää nimibiisi, joka vie 22-Pistepirkon kauas popmusiikin rakenteista ja perinteistä. Kaoottiset feedback-kitarat ulvovat ja surisevat, tausta täyttyy hälystä, milloin kansallislauluista, huudoista ja lopussa kilahtelevista rahoista. Ekologis-moraaliseksi kannanotoksi tulkittava melodiaton ja rytmitön purkaus voi joidenkin mielestä olla alleviivaava ja keinoiltaan vähän lapsellinen, mutta minusta tämä hämmentävä raita toimii. Lisäksi se viimeisenä biisinä repäisee kuuntelijan lopullisesti vanhasta 22-Pistepirkkomuotista.

Bändillä on tulevaisuutta monessa mielessä: kahlitsijoina eivät ole pop, blues eikä toivon mukaan kohta enää kotimaan pienen pieni älykkörockrintamakaan. Riku Mattila on tuottanut levyn huolellisesti ja ymmärtäen. Sointi räiskähtelee ilman kaupallisia kuplia. Sellaisena albumi on siis mitä mainioin tuote (myös 22-Pistepirkon levyt ovat tuotteita) tarjottavaksi Suomen ulkopuolella asuvien ihmisten ulottuville. Mutta se onkin jo toinen juttu.

1992

Don’t Say I’m So Evil -single on valittu vuoden toisessa numerossa kierroksen parhaaksi kotimaiseksi. ”Tästä pitäisi tulla jo jotakin suurta. (…) Koko singlestä huokuu kananlihalle nostattava näkemyksellisyys ja musiikillinen kunnianhimo”, arviossa hehkutetaan. Uutisoinnin perusteella bändi on ollut lähdössä yhdentoista keikan Suomen-kiertueelle ja vielä pidemmälle rundille Skandinaviaan.

Kannessa, numero 3/92.

Seuraavaksi bändi on ensimmäistä kertaa Rumban kannessa. Haastattelussa pohditaan kansainvälisiä markkinoita, ja ääneen pääsee myös yhtyeen tuolloinen tanskalaismanageri Torsten Hvass.

Rumba 3/92. Kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla.

”Kyllä minä tiedän, että te nauratte siellä Suomessa, mutta minusta miljoonan levyn myynti koko Euroopassa ei ole mitenkään epärealistinen tavoite muutaman levyn kuluttua. Paljon on kiinni levy-yhtiöstä. Pistepirkko on oikealla tavalla omaperäinen ja rehellinen. Hyvänä iltana maailman paras yhtye, mutta huonona iltana maailman huonoin yhtye”, Hvass latoo.

Ainakin viimeisen lauseen osalta samoilla linjoilla on Jukka Väänänen, joka raportoi yhtyeen ”kelvollisesta” Tavastian-keikasta. Kirjoittaja toivoi yhtyeen muovaavan biisilistaa tulevilla keikoilla hieman yleisöystävällisempään muotoon, sillä nyt ”bändi aloitti hitailla maalailuilla” ja ”keikka käynnistyi vasta puolivälin paikkeilla”.

Markku Halme antoi Big Lupulle lähes täydet pisteet.

 

Big Lupu
Spirit
4½/5

Pirkot ovat niin pitkään kulkeneet omia kompromissittomia polkujaan, että he kykenevät jo tekemään aivan täsmälleen mitä haluavat, pystyvät tekemään sen vieläpä monella varsin erilaisella tavalla. Hyvä esimerkki siitä on singlen Don’t Say I’m So Evil kaksi vastakkaisia ääripäitä edustavaa sovitusta hienosta teemasta. Itse asiassa Pirkon voisivat tehdä samoin lähes jokaisen kappaleen suhteen: tuo singlen kaltainen kaksinaisuus leimaa myös Big Lupua.

Kuin cd-aikakautta pilkaten Aku Ankan aikuistunut veljenpoika jakautuu kahteen erilaiseen puoliskoon, jotka erilaisuudessaankin ovat kuin paita ja selänjatke. Ensimmäisellä osuudella huomataan pään olevan pilvissä, mutta levyä tai kasettia kääntämällä havaitaan jalkojenkin tukevan tantereeseen. Eli: ensin veistellään pehmeänkevyttä ja eteeristä avaruuskantria ajoittan pitkältikin psykedelian puolelle kallistuen, sitten kaivetaan taskusta karheampi käsi joka osoittaa amerikkalaisen suistobluesin suuntaan. Ero on kuin höylätyllä puulla ja raaka-sellaisella. Ihan sitä samaa pyökkiä, mutta eri jalostusaseissa.

Koko levyn soundi on tarkka ja hienostunut. Moninaisia mielenkiintoisia tilpehöörejä ei isketä pintaan vaan ne sulautetaan kokonaisuuteen. Hemppispuolelle sijoittuessaan löytyy Don’t Say… tietenkin kevyempänä varianttinaan. Sitä seuraava vetreän vetävä, keikoiltakin mieleenjäänyt Household Affairs on niin ikään saanut helläkätisen kohtelun. Haluaisinpa vain kuulla tästä tehdyn singlen rankemman puolen – pieni ripaus tervettä ilkeyttä voisi tehdä todella erkkiä.

Sivun ehdoton huippu on keväisesti tuulahteleva Birdy, jonka sisään ujutettu nelikymmensekuntinen pelkkää satakielen laulua toimii kuin ihmeen kaupalla kuljettaessaan biisiä ison askeleen eteenpäin matkalla kohti kuolemattomuutta. Markku Johanssonin (kyllä, sen viihdevanhuksen) kaihoisa trumpetti antaa hienoa tukea biisin Simon & Garfunkelmaisuudelle – itse asiassa sen voisi laulajaa vaihtamalla huoletta upottaa parivaljakon best of -kokoelmalle, eikä kukaan huomaisi tulleensa erehdytetyksi.

Rosoisen puolen tympeää alkuvirittelyä seuraava Texacoson saa karhean soitinmenonsa vinkeiksi kyydittäjiksi hälytyssireenejä ja soittimenoloisesti käytettyä nauhakohinaa, jotka muovaavat sopan varsin mausteiseksi – vaikkei sävellyksistä tartuinkahvaa oikein löydäkään. Eipä sitä heti löydä Papasta tai kuusiminuuttisesta Swampistakaan, mutta jälkimmäisen pelastus löytyy kaoottisen loppuosan tanakoista torviriffeistä.

Hempeänjämäkässä All Night Caféssa on Link Wrayn Rumblesta vohkitun riffin päälle kasattu vaikka sun mitä sihistelyä ja kitaran sekä pianon kielten kaiuttelua, ja niin vain muotoutuu siitäkin tasapainoinen sekahedelmäkiisseli. Raain ja riemukkain keitos She’s So Shy pohjaa ilkeän Stoogesilaisittain roimivaan tukevaan piikkilankakitaraan. Vapauttavaksi lopetukseksi lirutellaan Farfisalla kevyesti puoli viiteen.

Varsinkin hevimpi puoli keskittyy varsinaisten biisien sijasta enemmänkin vain ns. musiikkiin ja sen mahdollisimman mielenkiintoiseen tulostamiseen. Hittimäistä tarttuvuutta jää siis hieman kaipaamaan, mutta kerta kerralta tuntuu paketti paremmalta. Tuo arvostuksen tähdenpuolikas on tätä kirjoittaessani vielä lunastumatta, mutta siihen asti lienee päässäni päästy tämän lehden ilmestyessä. Big Lupu kun taitaa olla niitä hitaammin sisäistyviä pop-taideteoksia.

1994

Jouni Viitala raportoi Tavastian-keikasta positiiviseen sävyyn, ja kirjoittaa yhtyeen soittaneen täysin uusia kappaleita, jotka tuntuvat hyviltä ja tarttuvilta heti ensikuulemalta. ”Uusi tavara on rämisevämpää kuin Big Lupu: yksi raskaampi esitys toi mieleen jopa vanhan Black Sabbathin.”

Kymmenen numeroa myöhemmin yhtyeen (Just A) Little Bit More -single on valittu arvioiden ykkössijalle saatteella ”uutta albumia kelpaa odotella”.

Kovin kauaa sitä ei tarvinnut odotella, sillä levyarvio löytyy heti seuraavasta lehdestä, jonka etusivulla bändi jälleen komeilee. Markku Halme antoi Rumble City, La La Landille lähes täydet pisteet.

 

Rumble City, La La Land
Spirit
4½/5

Ensikuulemalla single (Just A) Little Bit More pisti minut ja pari tuttuani pohtimaan, josko vihdoinkin Pirkoilta tulisi se monien pitkään odottama puhtaan linjan poppisrokkislevy. Voi mitä urpoja olimmekaan.

Pirkoilla on edelleen liian suuret taiteelliset ja liian pienet kaupalliset ambitiot. Rumble City, La La Land asettaa kaikki määrittely-yritykset entistä kaltevammalle pinnalle. Jokaisen lisäkuuntelun myötä asettuu joku edellisen kuuleman pohjalta tehdyistä huomioista suorastaan naurettavaan valoon.

Toimivan kokonaisuuden tästä olisi saanut vähemmälläkin täydellisyydentavoittelulla. Raidoille on kerätty vaihtelevia sävyjä aivan roppatolkulla, ja teelusikalla vielä lisäten. Ei riitä että biisi kulkee, sen täytyy kulkiessaan myös kasvaa. Ei riitä että alkukuvaa väritetään, myös ääriviivoja pitää muokata uuteen uskoon.

Enkä nyt valita omasta puolestani vaan bändin puolesta, sillä uusia faneja tällä tuskin hankkii. Diggailu on pakko aloittaa helpommasta päästä eli aiemmista tuotoksista. Tämä on peruskurssin käyneille suunnattu jatko-osa, joka ei tuosta vain imaise mukaansa vaan vaatii tietynlaisen etukäteispäätöksen (tai paremminkin -tiedon) pitämisestä.

Joka tapauksessa kakku on perkeleellisen herkullinen. Ateriointi on syytä suorittaa kuulokkeitse, muuten kermavaahto, mansikat ja nugaarouhe eivät välttämättä pääse oikeuksiinsa. Alle puolet kappaleista perustuu rouheiseen rokkiriffiin, ja nuokin kaikki on maustettu aikalailla toisistaan poikkeaviksi.

Erikoisuuksiksi voi laskea ainakin kappaleet I Do Do I (säröinen Motown-humppa ripauksella Abbaa ja ruotsinlaivaa) ja Gimme Some Water, joka rytmikoneen ja tumman pärinäurun myötä käynnistyessään tuo elävästi mieleen unohtumattoman Suicide-duon. Kautta linjan saa perinteinen sirkusurku ohelleen yllättävänkin suuren valikoiman erilaisia synasta löydettyjä biisin luonteen erikoistajia.

Kaikki toimii. Mitään ei puutu. Mutta olisikohan tässä jopa jotain liikaa? Jos onkin, niin ainakin lätty tarjoaa pitkäksi aikaa uutta löydettävää.

Rumba 24/94. Kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä bändiä jututettiin samassa numerossa puolentoista sivun mitalla. Jutussa muun muassa ihmetellään Pistepirkkosoundia sekä pöllittyjä riffejä, ja harmitellaan yhtyeen ”harmittavan harvaa” levytystahtia – onhan uuden ja viimeisimmän levyn välissä ehtinyt kulua lähes kolme vuotta. Edellisessä haastattelussa suuria suunnitelmia maalaillut manageri on Hvass on saanut kenkää.

”Se oli hölmö, alkoi myydä bändiä liian halvalla ja teki diilejä, joissa ei ollut lopulta mitään ideaa, kunhan vain rahaa tuli jostain. Pitkään aikaan sen touhuissa ei ollut mitään suunnitelmallisuutta. Jossain vaiheessa meitä alkoi vaan vituttaa tarpeeksi paljon”, Asko kertoo.

1996

Jarmo Juhala raportoi Pirkkojen keikasta Helsingin Vanhalla lehdessä 2/96.

”Kolmikko rymisteli koko matkan ilman välispiikkejä ja poistui ennen encoreita vaatimattomuuden ’kiva jos tykkäsitte’ -pyyhe niskassa. Kivaa oli ja tykättiin kyllä. Ainoa ilonpilausyritys oli pääkaupunkiseudun yöelämää tätänykyä vaivaava holhousmentaliteetti – Vanhallakin valot välähtivät jostain syystä jo kello 02.”

Uudelleenmiksatuista biiseistä koostuva Zipcode sai Samuli Knuutin arviossa huomattavasti edeltäjiään ja jopa seuraajiaan huonomman arvosanan. ”Pirkkojen pisteet menivät sekaisin”, todetaan arvion otsikossa.

 

Zipcode
Polygram
2/5

Remiksauslevy on aina huono idea. Tiedän, ettei edellinen ajatus ole varsinaisesti etusivu uusiksi -kamaa, mutta levykriitikkona sen joutuu aina säännöllisin väliajoin ilmaisemaan. En usko, että popin historia tuntee yhtä ainoata remix-levyä, jota sen tekijät – niin miksausten tilaajat kuin toimittajatkaan – eivät haluaisi vuotta myöhemmin pyyhkiä saavutusluettelostaan.

Zipcode ei tee tähän poikkeusta, valitettavasti. Tietenkin on ihan kuriositeettina kiva kuulla, kuinka Aleksei Borisov & Tetris tyhjentävät Tired of Being Drunkin kymmenen minuutin ambient-pulputukseksi tai kuinka sujuu journalistilta remiksaus (Ilkka Mattila vs. Gimme Some Water). Mutta kuriositeettiarvo on aina vain lohdutuspalkinto: me katsomme mistä on kyse, kiinnostumme hetkeksi, mutta sitten poistumme paikalta mahdollisimman nopeasti.

Zipcodella on mukana monenlaista yrittäjää aina maailmanluokan nimistä (Utah Saints, Suiciden Martin Rev) kotimaisiin amatööreihin. Juuri jälkimmäisten ansiosta levy kuulostaa pahimmillaan siltä kuin sitä soittaisi pakkasten ja homevaurioiden runtelemalla kesämökkimankalla. Vastaavasti Larry And The Lefthandedin hätäinen Little Bit More muistuttaa, että kellaribändit ovat sympaattisia vain jos ne älyävät pysyä kellareissa.

Armahdan vain norjalaisen Momin ilmavan koneversion Snowy Davesta, Pirkkojen oman englanninkielisen uusiotulkinnan vanhasta Kammo kammo kamalasta (Horror O’ Horrible) ja Jimi Tenorin kerrassaan aution Birdy-tulkinnan. Lisämiinuksia tulee vielä kansivihkosen tekstin kömpelyyksistä ja kielioppivirheistä. (”Zip code” muuten kirjoitetaan erikseen.)

Parhaiten levy toimii negaationa: se muistuttaa meitä miten hyviä näiden biisien alkuperäissovitukset olivatkaan. Vaikka uusi Roundabout-single on korkeintaan keskitasoa bändin repertuaarissa, tässä sakissa se hörisyttää kummasti korvia. Remiksaukset taitavat olla samanlaista humpuukia kuin homeopatia: lahjakkuuden ohentaminen vedellä tuottaa vain vedellä ohennettua lahjakkuutta, ei mitään sen taianomaisempaa.

Rumba 13/96. Kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla.

Aiemmin kokonaisten aukeamien verran haastateltu bändi on saanut tämän levyn kohdalla vain pienen kaistaleen lehden ylälaidasta.

”Välillä se on hirveetä soopaa, siis ihan sietämätöntä paskaa. Ja välillä se on mun mielestä taiteenlajina tosi… loistava”, PK kuvailee remix-kulttuuria haastattelussa.

1998

Jokin on selkeästi muuttunut, sillä Eleven-albumin tiimoilta haastateltu yhtye on saanut täyden aukeaman palstansa ja kansipaikkansa takaisin. Jutussa pohditaan levyn pitkää tekoprosessia, urkujen poissaoloa ja Michael Jacksonin Billie Jeania muistuttavaa biisiä. PK ja rumpali Espe Haverinen pohtivat 37-minuuttisen albumin pituutta.

”Mua vituttaa kuunnella levyjä, josta mä joudun skippaamaan raitoja. Sellaisia kappaleita, jotka on ängetty mukaan vain sen takia että cd:lle mahtuu enemmän musiikkia”, PK kertoo.

”Mä luulen että cd:n läpilyötyä musiikin tekijät innostui siitä mahdollisuudesta tehdä pidempiä levyjä, ja jossakin vaiheessa siitä vaan tuli normi. Levyt alkoi tuntua liian pitkiltä. Unohdettiin ettei niitä ole pakko tunkea liian täyteen”, Espe komppaa.

Rumba 7/98. Kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla.

Nykyään jo hitiksi laskettavaa Onion Soup -kappaletta kuvaillaan sinkkuarviossa sanoin ”ei tämä ole kuitenkaan aivan klassisinta Pirkko-materiaalia. Tämänkertaisista singleistä ehdoton voittaja kuitenkin”.

Itse albumille Markku Halme antoi – vanhaan malliin palautetulla asteikolla – kahdeksan pistettä kymmenestä.

 

Eleven
Sonet / Polygram
8/10

Saatuaan oman äänityslaboratorionsa Bare Bone Studion valmiiksi Pirkot ovat tehneet jokseenkin suuren harppauksen – ei välttämättä eteenpäin, mutta uuteen ja jännittävään suuntaan kuitenkin.

Vähän liioitellen voisi väittää, että muutama kappale maistuu jopa enemmän soundi- kuin sävellyslähtöiseltä… mikä ei sinänsä ole mikään ongelma, sillä jokaisen kappaleen äänikuva luo niin oman maailmansa, että Elevenin kuuntelu vastaa hyvinkin Interrail-reissua, tai vähintään Kallion-kierrosta (tuoppi per kapakka). Näitä biisejä ei kovin helposti pelkän muistikuvan varassa hyräile, sillä niiden teho perustuu hyvin monitahoiseen kokonaisvaikutelmaan. Varsin tärkeään osaan nousseiden synteettisten äänien ja rytmiluuppien käyttö on hyvässä kurissa ja hallussa, rikas sävyjen kirjo hienosti balanssissa ja niillä luodut fiilikset riittävän ihmisläheisiä. Kunnon riffiä biisin ainoana järkevänä lähtökohtana pitäville kuulijoille ajat ovat hieman kehnontuneet.

Yksittäisinä biiseinä ylitse muiden nousevat äreän kulmikas ärmyytyssingle Onion Soup, Birdyn lailla suorahkoja Simon & Garfunkel -muistumia herättävä kaunokki Boardroom Walk sekä konejousiin ja hanuriin nojaava herkkä Hey Man. Sielu värähtää kummasta myös unenomaisen Coma Moon –tunnelmoinnin kärsivästi itkevän kitarasoolon kohdalla. Herkistelybiisien vastapoolina kuullaan kauhukabinettimaiset, sähkömekaanisesti jytkivät Sad Lake City, Frustration ja Let The Romeo Weep, jonka lausahdus ”Raw Power, I don’t like it anymore” (isot kirjaimet kirjoittajan tulkinta) kenties kertoo jotain bändin nykyilmeen olemuksesta ja syistä.

 

Samana vuonna Rumba kysyi musiikkitoimittajilta, mikä on Suomen kaikkien aikojen paras rockbiisi. Äänestykseen osallistui 65 toimittajaa, ja tehtävänä oli pisteyttää 400 ennalta valitun kappaleen joukosta parhaat. 22-Pistepirkon Birdy, joka oli ”julkaisuvuotensa radiohitti Suomessa, Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa” päätyi sijalle viisi.

”Biisin keskelle jäi pitkä tauko. Se piti ensin täyttää musiikilla, mutta kun sellaista ei syntynyt, niin pantiin sinne linnut laulamaan. Kyllä me nähtiin Birdyn potentiaali jo alkuvaiheessa, mutta onnistumiseen tarvitaan säkääkin. Lauluosuuksiakin tehtiin kuukausitolkulla, kunnes homma alkoi natsata. Mutta niinhän meidän musiikki aina syntyy, hiljaa ja hitaasti”, Asko kommentoi kappaleen tekoa jutussa.

1999

Vuosituhannen viimeinen Pirkko-albumi Downhill City tehtiin samannimisen, Hannu Salosen ohjaaman elokuvan soundtrackiksi. Poikkeuksellisesti tämän levyn tiimoilta ei haastattelua löytynyt.

Samuli Knuuti tiivistää teoksen sisällön arviossaan sanoihin ”Downhill City ei ole virallinen studioalbumi vaan soundtrack-veruketta hyväkseen käyttävä sillisalaatti, jolla Pistepirkot pääosin murjovat uusiksi vanhaa tuotantoaan”.

 

Downhill City (O.S.T.)
Clearspot
6/10

Pistepirkot ovat suomalaisen rockin suuria autisteja. Kuten olohuoneen nurkassa legoista fissioreaktoreita rakentavat lapset, he eivät ole koskaan olleet kovin kiinnostuneita siitä, pääsevätkö muut kovin jyvälle heidän leikeistään. Heidän comebackinsä ovat aina toimineet omalla logiikallaan: yksi askel kohti parrasvaloja, kaksi kohti varjojen asuttamaa katvetta.

Näin toimii myös heidän viimeisin hengentuotteensa. Downhill City ei ole virallinen studioalbumi vaan soundtrack-veruketta hyväkseen käyttävä sillisalaatti, jolla Pistepirkot pääosin murjovat uusiksi vanhaa tuotantoaan. Let the Romeo Weep on koristeltu riehakkaalla flamenco-kitaralla. Rumble City La La Land -albumin majesteettisimmat balladit Snowy Dave ja Coffee Girl on tehty uudelleen Eleven-albumin hengessä niin että hivelevät jouset ovat muuttuneet epäilyttäväksi electronicaksi.

Hämmennystä vain lisäävät monet alle minuutin mittaiset välisoitot, liki 15-minuuttinen ambient-instrumentaali Fujisan ja Alexei Borisovin holtiton teknoremiksaus Tokyo Tigerista. Levyn ainoa kokonaan uusi ja täysipainoinen Pistepirkko-biisi on nimikappale, jossa on yhtyeen sydäntäsärkevin melodia sitten Birdyn mutta epäkaupallisin ja minimalistisin kuviteltavissa oleva lo-fi-kitaratausta. Lehdistötiedotteessa tosin luvataan sen ilmestyvän myöhemmin täyteläisempänä versiona.

Downhill Cityä ei selvästikään ole tarkoitettu virstanpylvääksi vaan tienviitaksi kohti seuraavia seikkailuja. Vain yksi asia on varmaa: Pistepirkkojen ajat ujeltavien urkujen säestämänä garage- ja bailubändinä ovat ohitse, sillä Elevenin kokeilunhaluiset elektroniset soundit ovat tulleet jäädäkseen. Kaupallisesti tämä merkitsee tämän albumin nimen olevan profeetallinen, mutta taiteellisesti taivas on vielä auki.

2001

Pirkko-vuosi alkaa This Time -singlearviolla. ”Hankalahkon Eleven-kiekon seuraaja esittelee kolmikkomme radiokelpoista puolta, josta hyvänä esimerkkinä nimenomainen This Time. Tämänkertainen rakkausralli on yllättävänkin kepeä lallateltava.”

Yhtye on palannut vanhalle paikalle lehden kanteen, ja Rally of Love -albumia käsittelevässä haastattelussa sivutaan myös yhtyeen 20-vuotista uraa ja aiempia albumeja. ”Noin sata vuotta sitten 22-Pistepirkko voitti rockin suomenmestaruuden. Sittemmin yhtye on ehtinyt maistaa kansainvälistä menestystä, menettää hermonsa ja löytää teknologian. Uudella albumillaan PK, Asko ja Espe sukeltavat syvälle klubisoundien maailmaan ja toivovat menestystä”, ingressi tiivistää.

Rumba 18/01. Kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla.

Mikko Aaltonen antoi levylle arviossa kolme tähteä viidestä.

 

Rally of Love
Playground
3/5

Se on aina yhtä kiusallista. Se, kun huomaa vanhojen idolien lopulta löytäneen itsensä. Itsensä löytäminen kun tarkoittaa taiteilijan kohdalla usein seestymistä. Pahimmassa tapauksessa seestyminen taas on käypä synonyymi tylsistymiselle.

Älkää käsittäkö väärin. En halua sanoa, että Espe, Asko ja PK olisivat oikeasti tylsistyneet, mutta kahdeksannella albumillaan trio tuntuu kadottaneen jonnekin sen irrationaalisen hulluuden ja vainoharhaisen etsimisen, jotka tekivät Bare Bone Nest-, Big Lupu- ja vielä Rumble City La La Land -albumistakin unohtumattomia elämyksiä.

Rally of Love on Pirkkojen parikymmentä vuotta kestäneen uran ensimmäinen albumi, jolla yhtye tyytyy kierrättämään huomattavassa määrin täysin samoja ideoita kuin jo edellisellä levyllään. Onneksi bändi on kierrättämisen lisäksi panostanut jalostamiseen. Rally of Love on kuin restauroitu, kiillotettu ja ajan tasalle saatettu versio kolme vuotta sitten ilmestyneestä edeltäjästään Elevenistä.

Toimenpide on johtanut Pistepirkot uransa kenties runsaimman hittisammion äärelle. Rally of Love pursuaa toinen toistaan komeampia lauluja, joista suurin osa on kuin luotu radiosoittoa varten. Jopa levyn ensimmäinen singlelohkaisu This Time käyttäytyy kuten hartaasti odotetun hittialbumin ensimmäisillä singlelohkaisuilla on yleensä tapana – kun koko albumi oli ehtinyt kauppoihin, oli This Timen viimeinen käyttöpäivämäärä jo pahasti vanhentunut.

Kuuntelukokemuksena Rally of Love on pääasiassa miellyttävä, joskaan ei riemunkiljahduksia nostattava. Yhtyeen garagerock-juurista muistuttaa ainoastaan kevyellä särökitaralla kuorrutettu Freeman.

Muutoin äänimaisemaa hallitsee synteettinen ja lievästi ambient-henkinen leijailu, jonka päällä kauniit ja tarttuvat popmelodiat istuvat luonnollisesti kuin sienet syysmetsässä.

Uudella levyllään Utajärven pojat ovat kasvaneet ulos henkilökohtaisesta suvannostaan ja todistavat, että arvokas vanheneminen on mahdollista popparillekin. Enää yhtye ei ole pienimmässäkään määrin pihalla. Bändi ei ole enää vanheneva joukko liian syvälle amerikkalaiseen juurimusaan juuttuneita popfaneja, joilla on epätoivoinen tarve kuulostaa modernilta. Siitäkin huolimatta, että biisimateriaalia vaivaava yllätyksettömyys saa bändin pitkäaikaisen ystävän hieman turhautuneeksii, on Rally of Love ensimmäinen Pirtepirkko-levy, joka kuulostaa sekä nykyaikaiselta että ajattomalta. Eikä se ole ihan vähän se.

2002

Antti Lähde pohtii levyarviossaan yhtyeen asemaa ja antaa kattavalle kokoelma-albumille neljä tähteä viidestä.

 

The Nature of 22-Pistepirkko
Universal
4/5

Kenties nämä miehet syntyivät vain väärään aikaan: toisaalta liian aikaisin, toisaalta liian myöhään. Tai ehkäpä he syntyivät U.K. Kekkosen tapaan ”väärin päin”, sillä suurempi kansainvälinen menestys olisi kenties pistepirkkoja kutsunut, mikäli yhtyeen musiikillinen kaari olisi kulkenut takaperoisesti lopusta alkuun.

Varmaa on joka tapauksessa se, että allekirjoittaneen täytyy selittää, mitä yritti edellisellä sanoa.

Olen varma, että viime vuonna julkaistu This Time olisi paukahtanut isommaksi hitiksi reilut kymmenen vuotta sitten, osapuilleen Depeche Moden Violatorin aikaan. Ja yhtä varma olen siitä, että Frankenstein ja Motorcycle Man saisivat tänä päivänä suut vaahtoamaan tehokkaammin kuin 80-luvun puolivälissä.

Vaan onko sillä lopulta mitään väliä? Tuskinpa henkilökohtainen elämänlaatuni olisi siitä parantunut, vaikka pistepirkot olisivatkin jossain vaiheessa uraansa ponnahtaneet kansainvälistä kulttistatusta kummoisempaan suosioon. Hyvä näinkin: leipää on tullut pöytään sen verran, ettei utajärveläistrion ura ole katkennut vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään.

Nature of Pistepirkko on kokoelmana erinomainen ja päihittää sellaisena myöhäissyksyn muut merkittävät sesonkituotteet, Manic Street Preachersin Forever Delayedin (erittäin kattava mutta inasen yllätyksetön) ja Nirvanan Nirvanan (kapeakatseisuudessaan suuri pettymys). Singlejen lisäksi mukaan on valikoitu parhaita albumiraitoja, yksikään albumi ei ole yliedustettu ja harvinaisuuksiakin on haalittu mukaan – tosin vaihtelevasti siinä onnistuen.

Erinomainen ykköslevy kattaa pistepirkkojen uran aina vuoden 1994 Rumble City La La Landiin asti. Tutuimpien hittien lisäksi ilahduttavan vallan railakas Ou Wee! (1986) ja jo mainittu, Jesus & Mary Chainin ja Ramonesin hybridiltä kuulostava Motorcycle Man (1987). Suureksi puutteeksi koen henkilökohtaisen Pirkko-suosikkini, I Never Saidin puutteen. Harmistusta lisää vielä se, että kakkoslevyn aloittaa varsin keskinkertainen, Zipcode-albumilta tuttu Vesa Lankisen näkemys kyseisestä kappaleesta.

Kakkoslevy ei aivan samalla tavalla sykähdytä, vaikka kaikki neljä raitaa Eleven-albumilta ovatkin juuri sitä maittavinta pistepirkkoa. Raidat Zipcodelta ja Downhill City -soundtrackilta ja lopulta vähän pliisuksi jääneeltä Rally of Lovelta (mihin unohtui Quicksand?) kun eivät kerta kaikkiaan potki yhtyeen parhaiden hetkien malliin.

Seuraavaksi 22 Pistepirkon tarina jatkuu kirjan muodossa. Mitä sen jälkeen? No, ehkei maailma ihan valloitu, mutta kyllähän trio kiinnostavana säilyy. Olkoonkin, että ikävuosia alkaa kohdakkoin olla jo enemmän kuin niitä kuuluisia pisteitä siinä kuuluisassa pirkossa.

 

Arviossa mainitusta kirjasta kerrottakoon, että Viljami Puustisen kirjoittama syväluotaava ja erinomainen bändihistoriikki ilmestyi Liken kustantamana vuonna 2005.

2005

Jälleen kansipaikalle päässyttä yhtyettä on haastateltu tällä kertaa ennätyksellisesti kolmen sivun mitalla. Ingressissä 22-Pistepirkkoa kutsutaan peräti kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi rockyhtyeeksi!

”Ei me haluta rikastua. Olemme vihdoin löytäneet itsemme. Olemme hyväksyneet sen, että olemme indie-bändi ja tulemme aina olemaan”, Asko toteaa uuden Drops & Kicks -albumin tiimoilta tehdyssä jutussa.

Rumba 07/05. Kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla.

Rumba 07/05. Kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla.

Uusi albumi on saanut jälleen neljä tähteä viidestä, tällä kertaa Jean Ramsayn arvioimana.

 

Drops & Kicks
Bare Bone Business / Bone Voyage
4/5

Utajärven mystikot palaavat rämeelle ja autotalliin, mutteivät ajassa taaksepäin.

Tältähän pistepirkot ovat aina kuulostaneet, ajattelee kaikkea touhotusta ihmettelevä fani ensimmäiseksi. Kovasti on uusia bisneskuvioita edessä ja vuosikymmeniä takana, mutta ei tämä bändi sydämeltään koskaan ole muuttunut.

On toki totta, että uuden levyn kappaleista Not So Good at School – kesto herkulliset 1:43 minuuttia – olisi hyvin voinut olla ensimmäisellä englanninkielisellä 22-PP-levyllä Kings of Hong Kong (Asko tuntuu jopa soittavan Farfisaa), mutta kyllä nämä kappaleet ovat enemmän nykyhetkessä kiinni kuin menneessä.

Paljosta on ilmeisesti kiitettävä levyn tuottanutta TSOOL-mies Kalle Gustafsson Jerneholmia, jonka työn seurauksena pistepirkkojen hirssipurosta erottuu ennenkuulumattomia sävyjä. Kyllä, koneita on karsittu, mutta siitä laboratoriokokeesta on soundissa jäljellä kyky rakentaa kappaleet useista rytmisistä ja ristiriitaisista elementeistä.

Soundillisesti Drops & Kicks on kultakaivos, ja soundien alta erottuvat joka kuuntelukerralla paranevat biisit. Rat King on upea single, ja jopa albumikontekstissakin joutuu hämmästelemään sen partaveitsenterävää riffiä ja tapaa, jolla basso tulee mukaan toisen säkeistön puolivälissä. Neroutta, tai AC/DC:tä, tai molempia.

Espe kerää taas pisteet kotiin aineettomalla balladillaan X-(wo)men, ja kummitteleehan se vanha Velvet Undergroundkin nurkissa: Sister May luo mielleyhtymiä jo nimen tasolla siinä missä I Got Burnedissa rummuttaa varmuudella Moe Tucker, bassossa on aliarvostettu Doug Yule ja kitaraa soittaa jumalainen Sterling Morrison. Hienoa onkin, että Espen luovaa rummutusta saa kuunnella ilman sen suurempia säksättimiä. Harri Kerkon orkesterisovitukset taas avaavat aivan uusia ja vaikuttavia latuja. You Are My Sunshinen melodiaa lainaava nimetön bonusraita on puhdasta kultaa.

Heikompaa on sanoituksista stressaaminen. Vaikka apuna on ollut J.P. ”Stone” Niemelä, niin eivät nämä nyt mitään Dylania ole, hei! Mutta ei tarvitsekaan. Pirkkojen sanoitukset ovat aina olleet nerokkaita tavalla, jota Melody Makerin kirjoittaja aikanaan kuvaili: ”Kuin jos marsilaiset olisivat oppineet rockin ja englanninkielen vanhoilta Carl Perkinsin 78-tuumaisilta”.

Siitähän tässä bändissä on aina ollut kyse; narisevaääninen kaveri laulaa sipulikeitosta ja ties mistä, samalla kun itse musiikissa tuodaan esiin niitä vaaran ja kiiman elementtejä, joita sanojen tasolla ei osata. Se tekee pistepirkoista yhtä suomalaisia kuin jälkiuunileipä ja Kaurismäki, ja yhtä eksoottisia ulkomailla.

2006

Pistepirkot ehtivät keikkailla jo vuosia The Others AKA 22PP -nimikkeellä pääprojektinsa ohessa ennen kuin näitä tulkintoja äänitettiin albumille. Trion 50-, 60- ja 70-luvun rock’n’roll- ja garage rock -covereista koostuva Monochromeset ansaitsee neljä tähteä viidestä. ”Kaikki The Othersin tekemät versiot ovat hämmästyttävän uskollisia alkuperäisille”, kirjoittaa Mikko Aaltonen arviossaan.

 

The Others
Monochromeset
Bone Voyage
4/5

Pistepirkot myöntävät, etteivät he ihan itse ”keksineet” omituista musiikkiaan.

Olihan tämä odotettavissa: Pistepirkot ovat ryhtyneet hieman samanlaiseen valistustyöhön kuin The Cramps aikoinaan. Historian unohtamien rock’n’roll -omituisuuksien soittaminen treenikämpällä ja keikoilla lienee ollut aluksi hauskanpitoa. Niiden viemiseen äänilevylle asti tarvitaan jo enemmän motivaatiota. 22-Pistepirkko on saavuttanut aseman, jossa se voi huoleti paljastaa oman persoonallisen soundinsa reseptin.

Espen, Askon ja P-K:n pop-mittakaavassa ikivanhat valinnat osoittavat näillä metallisilla leveysasteilla varsin poikkeuksellista makua. Mutta myös hyvää sellaista: Everly Brothersin Love Hurts (1960) on maailman kaunein itkuballadi, ja Well… Allright (1958) on kaikista Buddy Hollyn huippuhetkistä se, joka kertoo kouriintuvimmin, miksi rillipöllöstä olisi tullut 60-luvun popvaltias, jos hän ei olisi astunut lentokoneeseen vääränä iltana.

Viiden Link Wrayn infernaalisen riffiräyhän ympärille kasatun kokonaisuuden hienoin täky on ”kummajainen” nimeltä Jody Reynolds. Tämän alun perin vuonna 1958 säveltämä ja levyttämä Endless Sleep on aikakaudelle tyypillinen, mutta nimensä veroinen noir-klassikko. Laulun kuunteleminen on kuin katsoisi ajan ja paikan tajun kadottaneena pilvenpiirtäjän katolta pimeään tupakan hehkun valossa.

Yli miljoona levyä myyneen tunnelmapalan ”jatko-osa”, Pirkkojen käsissä hypnoottisuutensa säilyttävä Fire of Love ei menestynyt yhtä hyvin, mutta löysi tiensä tulevien rocksukupolvien stereoihin Gun Clubin rosoisena versiona. Näin lienee käynyt Utajärvelläkin.

Harvoin kuultu, mutta sekä sävellyksenä että versiona herkullinen The Kinks -raita This Strange Effect ja kaksi The Troggs -lainaa edustavat kattauksen brittiosastoa.

Kaikki The Othersin tekemät versiot ovat hämmästyttävän uskollisia alkuperäisille. Kolmikko on varonut ronkkimasta sovituksia liikaa, mikä on pelkästään tyylikästä, kun huomioi sen, että kappaleet ovat Buddy Hollyn ja Everly Brothersin klassikoita lukuun ottamatta yleisesti tuntemattomia.

Toivottavasti tämä pieni, mutta kaunis kunnianosoitus saa erikoislevykauppojen ovet käymään. Jos ette usko minua, niin uskokaa pistepirkkoja: aikamatkailu avartaa!

2008

(Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! -albumin julkaisun alla haastatellaan lyhyesti Espeä, joka kertoo muun muassa levyn vauhdikkaasta tekoprosessista ja työskentelystä tuottaja Kramerin kanssa. Tämä kun totesi, ettei aio tehdä vain bändin seuraavaa levyä vaan bändin parhaan levyn ikinä!

Rumba 03/08. Kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla.

Ainakaan levyltä esimakuna julkaistu Suburban Ladyland -single ei vakuuta arvioijaa. ”Sävellys on mitätön ja väliosan modulaatio ja viheltely kovin halpa ratkaisu. Parempaa on varmasti luvassa, mutta Kerästen paluuta terävimmälle huipulle saa yhä odottaa.”

Varsinaisessa levyarviossa Jari Nikkola kehuu samaa biisiä yhdeksi Pirkkojen uran parhaista. Muilta osin kolme tähteä ansainnut levy pistää miettimään, olisiko tässä aikalisän paikka.

 

(Well You Know) Stuff Is Like We Yeah!
Bone Voyage
3/5

Pirkkojen uusi albumi on hankala tapaus. Pyöritin sitä monta päivää tehokuuntelussa, mutten silti osaa sanoa siitä mitään erityistä. On vaikea sanoa, onko vika bändissä vai kaiken liian moneen kertaan kuulleissa korvissa. Näin vaikeaa tämä ei silti saisi olla.

Veteraanibändin uusi tuotos on toki detaljien tasolla hienoa ja pieteettistä ammattityötä. Kulttituottaja Kramerin jälki on äänikuvallisesti erinomaista, PK:n laulu naukuu ja Askon Farfisa vinkuu kuten ennenkin, moderneja lisiä tietenkään unohtamatta.

Silti paketista puuttuu se ratkaiseva viimeinen kurotus kohti huipputyötä. Onko kyseessä inhimillinen suvantovaihe pitkällä uralla vai jopa luun hautaaminen maahan parempia aikoja odottamaan, sen näyttää tulevaisuus.

Levy alkaa yhdellä bändin uran parhaista biiseistä. Suburban Lady on sympaattinen ja tiukasti paketissa oleva garageralli, kuten bändin parhaat työt Ou Wee! -biisistä eteenpäin.

Vastapainona levyltä löytyy aivan liikaa yhdentekeviä täytepaloja. Musiikillisia pohdiskeluja toinen toisensa perään ilman sanottavampaa päämäärää.

Joko biisit eivät toimi tai laulajavalinnoissa mennään metsään. PK:n ja Espen välillä ei oikeasti ole kilpailua, ja sikäli jälkimmäisen laulattaminen useilla levyn raidoista tuntuu perusteettomalta. Samalla hukataan bändin identiteettiä ja tavaramerkkisoundia vaarallisella tavalla.

Albumin huippuhetket koskevat yksittäisiä suorituksia soittajina. Teknisiä virtuooseja Pirkon eivät instrumentteineen vieläkään ole, mutta yhdessä he muodostavat vääjäämättömän tiukasti kasassa olevan, omaäänisensä rockbändin.

Erityisesti PK:n kitararaidat ovat särmäisyydessään suoranaista herkkua. Kenties soitto soi ja laulu raikaa lähivuosina inspiroituneemmin sivuprojektina toimivan utajärveläis-afrikkalaisen bluesduon, PK:n & Jankon parissa.

2011

Vielä hetken aikaa 22-PP:n viimeisin albumi, Lime Green Delorean on huomattavasti pidetympi kuin edeltäjänsä. Haastattelussa käsitellään muun muassa työskentelyä – taas – uusien tuottajien kanssa, kadonnutta kitaraa ja Bone Voyage -levyfirman tilannetta.

Rumba 7/11. Kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla.

”Juhlistettiin soittamalla keikkoja Suomessa ja Keski-Euroopassa. Joissain paikoissa meille tuotiin kakkua ja meille laulettiin. Se oli kivaa. Sitten juhlakiertue loppui, ja rupesimme tekemään taas levyä. Lime Green Deloreanin piti tulla ulos jo viime kesänä. Levynteko venyi, ja jouduimme kuuntelemaan miksauksia keikka-autossa. Kaikki venyi. Eli meille ihan perustilanne!”, Asko vastasi kysymykseen siitä, miten yhtye juhlisti kolmekymppisiään edellisvuonna.

Albumi on saanut Mervi Vuorelan arviossa – yllätys yllätys – neljä tähteä viidestä. ”Ehkä selkein osoitus Lime Green Deloreanin pätevyydestä on se, ettei levy kuulosta sekuntiakaan yli 53-minuuttiselta.”

 

Lime Green Delorean
Bone Voyage
4/5

Pohjois-Pohjanmaalainen musiikki tuppaa usein olemaan itsetarkoituksellisen ärsyttävää, oli kyse sitten kieroon sahatuista sointukuluista tai vammaista huumoria viljelevistä sanoituksista. Siksi onkin hämmästyttävää, ettei omia polkujaan jo 31 vuoden ajan huidellut 22-Pistepirkko ole vieläkään onnistunut tekemään vittumaista levyä.

Ei sillä, etteikö bändin neljästoista albumi Lime Green Delorean vilauttaisi kyseenalaista taidekoulukorttia heti avausbiisissä Lights by the Highway. Paavoharjumaisella introlla käynnistyvä kappale särähtää korvaan viimeistään siinä vaiheessa, kun PK Keränen avaa suunsa aivan liian korkealta taajuudelta.

Lievästi ärsyttävä on myös rumpali Espe Haverisen laulama kakkosbiisi Dream 1987, suurimmaksi osaksi tankeroenglannilla lausutun muka-hauskan tekstinsä takia.

Kolmantena kuultavan Ufo Girlin aikana Lime Green Delorean alkaa vihdoin paljastaa todelliset kasvonsa. Pirkkojen tavaramerkkisoundille kumartava biisi groovaa letkeän lakonisesti ja tarjoaa mainion aasinsillan räkäisesti potkivalle garage-rykäisylle Stupid.

Koska tämä on uusi 22-Pistepirkko -albumi, yksikään biisi ei unohdu leikkimään Narkissosta, vaan kiirehtii loppusointujen jälkeen aina uusien ja uusien lähteiden äärelle. Hyvänä esimerkkinä toimii biisikaksikko So Much Snow ja Sunny Days, joista ensiksi mainittu on tanakasti etenevä suoblues-rymistely ja jälkimmäinen duurissa kehräävä hyvän mielen anthem.

Kaiken kaikkiaan Lime Green Deloreanissa on jotain äärimmäisen nostattavaa sykettä, joka kulkee käsi kädessä kevään ensimmäisten auringonsäteiden kanssa. Puolen vuoden uurastus näyttäisi kantaneen hedelmää, sillä pirkkojen itsensä tuottama levy vaikuttaa huomattavasti harkitummalta kuin vuonna 2008 ilmestynyt, paikoin jopa hutiloidulta kuulostanut (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah!

Ehkä selkein osoitus Lime Green Deloreanin pätevyydestä on se, ettei levy kuulosta sekuntiakaan yli 53-minuuttiselta. Vai kestikö se oikeasti niin kauan?

2012

Viimeinen Rumban paperiversioon painettu Pirkko-juttu on The Singles -kokoelman arvostelu. ”Laatikko sekaisin loistomateriaalia”, toteaa Marko Ylitalo ja antaa boksille kolme ja puoli tähteä.

 

The Singles
Bone Voyage
3½/5

No, nyt on outoa. 22-Pistepirkon singleboksin kummallisuus ei kuitenkaan johdu yhtyeen persoonallisesta musiikista, sehän ei tule yllätyksenä. Sen sijaan syynä on kokoelman nurinkurinen niputus: A- ja B-puolet löytyvät eri levyiltä. The Singles ei toisin sanoen kokoa yhteen singlelevyjä vaan niiden sisältämät kappaleet. Eikä se ole lainkaan sama asia, sillä julkaisujen hajottaminen eri levyille ei kuvaa bändin kehityskulkua rämisevästä garagepunkista säksättävään elektroniseen ilmaisuun ja takaisin juurivien perusasioiden äärelle. Ratkaisu lienee tarkoitettu ennen kaikkea kuulijaystävälliseksi eleeksi.

Kaiken lisäksi paraatipuolet löytyvät käänteisessä järjestyksessä uusimmasta vanhimpaan, ennen julkaisemattomasta Storm Radio -biisistä Ou Wee -klassikkoon (1986). Nyt kuulostaa siltä kuin muusikot olisivat löytäneet Beck Hansenin ennen Bo Diddleytä eikä toisin päin. Mutta: B-puolet on puolestaan laitettu oikeaan aikajärjestykseen.

Bonusbiiseissä on runsaasti remix-versioita, vaihtoehtoisia ottoja, demoja ja livevetoja, joiden lisäksi laatikosta löytyy kaksi levyllistä lisää konserttimateriaalia. Vanhin keikkataltiointi (Frankenstein) on nauhoitettu Tampereella vuonna 1988, tuoreimmat näytteet tallennettiin Amsterdamin keikalla 20 vuotta myöhemmin. Livepoiminnat seuraavat toisiaan epäkronologisessa järjestyksessä – eivätkä edes lineaarisesti vaan sikin sokin.

Edellä purkautunut nurina ei kuitenkaan pysty peittämään sitä, kuinka lahjakkaasta ja kekseliäästä kokoonpanosta on puhe. Utajärveläislähtöisten Asko ja PK Keräsen sekä veljesten kaverin Espe Haverisen vuonna 1980 perustama bändi on aivan omankuuloisensa ja -näköisensä (kuuden levyn boksiin kuuluu myös 35 musiikkivideota sisältävä dvd) luku sekä suomirockin kaanonissa että kansainvälisesti.

Halvahkon oloisesta ulospanosta ja materiaalin marssijärjestyksestä päätellen The Singles ei yritäkään olla kaikenkattava historiankirjoitus. Pikemminkin se on markkinoille suunnattu muistutus tästä mainiosta orkesterista, jonka kaltaista ei muualta löydy.

2015

Yhtye ilmoittaa jäävänsä määrittelemättömän pituiselle tauolle, ja jatko jätetään avoimeksi. Rumba raportoi viimeisestä keikasta Tavastialla.

”22-PP:n sisäinen hierto on pitkälti veljesten, Asko ja P-K Keräsen taiteellinen erimielisyys. Asiat riitelevät, ei ihmiset. Asioilla on tapana järjestyä. Tauko tekee hyvää taiteelle”, Viljami Puustinen kirjoittaa.

2022

Jo muutaman vuoden ajan keikkaillut 22-Pistepirkko ilmoitti helmikuussa paluustaan myös levytysrintamalla. Snakecharmer / Kind Hearts Have A Run Run -tuplasingle ilmestyi päivämäärällä 22.2.2022 ”kalenterin suurimman mahdollisen meidän elinaikamme 22-PP-vitsin” hengessä. Yhtye työstää parhaillaan – laskutavasta riippuen – neljättä- tai viidettätoista albumiaan, jonka on määrä ilmestyä myöhemmin keväällä.

Haastattelimme Askoa, joka totesi itsekin tauon vaikuttaneen yhtyeeseen positiivisesti. Kolmikko on innoissaan uudesta startista, mutta ei halua maalailla liikaa tulevaisuudenkuvia historiansa tuntien.

”Katsotaan. Tykkäävätkö ihmiset tästä levystä? Onko meistä kivaa soittaa näitä kappaleita? Miltä tuntuu olla keikalla, alkaako pänniä?”

”Tämä paluu on myös tavallaan vanhojen ihmisten lahja – että hei, tämmöisen saitte vielä. Haluatteko yhä?”

Tässäpä yhtyeen 42-vuotinen ura noin nopeasti tiivistettynä. Toivotaan, että vuosia riittää vielä jatkossakin!

Lisää luettavaa