Suomiräpin sisällä uteliasta odotusta herättäneen M.A:n debyyttialbumi ilmestyi perjantaina 12. huhtikuuta. Liminaalitilan julkaisijana toimii Universalin alla oleva Rekamin levymerkki Pihlderberg, ja Rekami itse vierailee yhdessä levyn biisissä ja on lisäksi tuottanut albumin kappaleista viisi. Tuottajiin kuuluvat myös Joniveli, Pehmee Goo ja Octn, ja vierailijoihin Rekamin lisäksi Orvokki ja Eevil Stöö.
”Liminaalitila on jonkin sortin välitila, missä mikään ei ole valmista ja kaikki jää kesken”, M.A sanoo albumin tiedotteessa.
”Kaikki tunteet on sallittuja ja se saakin ehkä kokonaisuuden kuulostamaan sekavalta kuumeunelta. Levyllä suhtaudun asioihin kuin lapsi mutta aikuisten kengissä, en ole ihan varma mihin mä hävitin sen. Luotan siihen mitä mä tunnen. Välillä liikaa ja joskus saatan olla osa isompaa ongelmaa huutamalla muutosta. Levyllä on paljon eri tasoja ja kaikki niistä on sellaisia, missä olen itse käynyt tavalla tai toisella.”
Vain välitilassa voi tapahtua sellaista muutosta, jolla on mitään pysyvää väliä, sillä alussa on liian eksynyt ja lopussa liian lukkiutunut tulkintoihin nähdäkseen piiloon jäänyttä. Välitilaan saapuakseen omia rajojaan on täytynyt luonnostella, muttei vielä valaa – jalansijaa on täytynyt hakea, mutta niiden haparointia ei vielä tarvitse tasapainottaa. Avaralla katseella tunnustellen haetut mahdollisuudet maalaavat taivaan sineä kirkkaammaksi kuin yksikään valta-asemasta käsin saneltu “totuus”, ja avaavat sylinsä syrjimättä jokaiselle samanlaista ja erilaista suojaa hakevalle. Vaikka kivut ovat omat, välitila on yhteinen.
Sellaiseksi on M.A tehnyt Liminaalitilan. Hänen käsissään albumin välitila muovautuu lukuisiksi kerroksiksi niin fyysisiltä, ajallisilta kuin psyykkisiltäkin tasoilta tarkasteltuina. Kerrosten välillä juostaan tulenlieskat selkää nuollen ja suu ammuksia laukoen, tai kuljeskellaan katse katonrajassa sormet rappukäytävän pintaa kysyvästi hipoen. Pysähdyspaikkoja on paljon, eikä kukaan tiedä, mikä niistä on viimeinen. Kerrokset tarjoavat aiemmin huomaamatta jäänyttä koluttavaa silloinkin, kun albumin avaava Taustapeili on alkanut alusta jo kaksinumeroisen määrän verran.
Taustapeilissä on samaa juurevaa itsensä irti repäisyn lupausta kuin albumin hengessä muutenkin. Levyllä tehdään matkaa omilta juurilta mahdollisimman kauas pois ja toisaalta juurien juurille, niin ytimeen, ettei siellä olevasta enää ole mahdollista vaieta, vaikka jotkut sitä vaatisivat. Taustapeili-kappaleessa ovat päälletysten lähtemisen sisällä kuplivat muistot siitä, mitä on karistamassa; kauan sitten ja nyt ja horisontti; villi teini-ikäisen toiveikkuus ja kypsä määrätietoisuus.
Samat elementit virtaavat albumilla monissa ilmiasuissa. Esimerkiksi introbiisiä seuraavassa Gasolinassa määrätietoisuus syvenee hyväksikäyttäjät naulitsevaksi halveksunnaksi. Sillä sivaltaessaan M.A tuo päivänvaloon petetyn luottamuksen luonteesta jotain monimutkaisempaa ja totuudellisempaa kuin mihin ääneen huudettu raivo yleensä pystyy (vaikka sillekin on oikeutuksensa).
Lapsen tai teini-ikäisen vallaton luonne näkyy A.J.T.N 1 Lasi K -biisin seikkailullisissa välähdyksissä, joiden jännittävyyden potentiaali taitaa sijaita enemmän odotuksissa kuin tapahtumissa itsessään. Mutta myös M.A:n flow ja sanojen leikkisä asettelu ovat biisissä levyn kaikista hassuimmat. “En oo kartal mut otsas ei lue take away, vaik näytän silt et pääs soi Enyan loputon sail away… sail away?” hän näpäyttää kujeilevasti, ja heittää loppuun: ”Tota, tää vois olla tyyliin joku neiti banketti ja kadonnu lasikenkä”, ja jostain syystä kuuntelijana naurattaa.
Wanhat-biisissä ollaan teini-iän ja aikuisuuden rajatilassa, joka Octn:n pyörteilevän biitin ja Orvokin viipyilevän kertsin ansiosta on kuin aavemainen valssi ikivanhassa juhlasalissa. Kappaleessa avataan huojuvia muistoja rohkeasti ja peläten, empien ja epäillen mutta ikuiseen valoon lopulta nojautuen.
Muistettujen tai tahallaan muistista pois työnnettyjen tapahtumien pakottava merkitys on läsnä myös Runopoika-kappaleessa, apeampana ja epätoivoisinkin vivahtein, mutta kipuja kohti kulkemisen välttämättömän luonteen ymmärtävänä. Kappale on levyn toiseksi viimeinen, ja kutoo sisälleen paljon siitä, mistä koko levyssä on kyse.
Riveissä on vierekkäin monta tarinaa, ja niiden kehyksinä muistot, koti, keho, rakkaat, yksin ja kaikkeus. Taide. Katse. Irtoaminen.
Kuva: Selina Leimu
M.A:n tekstit ovat runoja ja sielun kertomuksia, joiden sisäistäminen liikuttaa kehon sisäisiä vesiä. Parhaimmillaan kappaleet kuulostavat yhteiseltä salaisuudelta, josta ei puhuta suoraan, mutta joka antautuu sitä herkemmin aistittavaksi, mitä keskittyneemmin kuuntelee. Ajassa, jossa kerroksellisuus suomiräpin sanoituksissa on katoava luonnonvara, M.A:n kaltaisista tekijöistä on syytä olla kiitollinen.
Levyn monista tekijöistä huolimatta yhtenäiseksi uurtunut biittiuniversumi edustaa Liminaalitilalla genrensä parhaimmistoa. Se koostuu alitajuntaa puhuttelevista melodioista, raukeista rummuista ja sopivissa hetkissä minimalistisiksi rauhoitetuista hiljaisuuden esiasteista, joissa M.A:n mietteliäät laululuupit luovat tilaa kuuntelijan omalle ajatusjuoksulle. Sitä tilaa tarvitaan, sillä riimien painoarvo voi olla kuuntelijan peilaamana ääretön.
“Kai tätä nyt joku kuuntelee. Kuka ikinä ootkaan niin toivon et siel on kaikki hyvin ja. Kiitos että sä kuuntelet. Vieläkin”, M.A sanoo A.J.T.N 2 Puhelun päässä -kappaleessa. Sen voi lukea toivotuksena kuuntelijalle, mutta samalla sen alta välähtää jokin tuntematon tuleva, jossa tänään istutettujen puiden hedelmiä ovat vähemmän kriisiytyneet sukupolvet vihdoin päässeet poimimaan. Sitä koko levy on: uurtamistyötä, jossa ääneen puhuminen ja rehellisemmän polun käveleminen ei ole pelkästään itsensä auttamista, vaan yhtä lailla siskojen ja veljien hyväksi.
Vaikka Liminaalitila-albumilla on paljon eksyneisyyttä, siihen on helppo nojata. Jopa luottaa.
