Päätoimittajan lomavastaaja eli viime hetken kuunteluvinkit

Jukka Hätinen tyhjentää to do -listalleen kertyneet tuoreehkot suositukset blogityyppiseen vinkkipakettiin.

Millä ihmeellä saan kesäni kulumaan, kun Rumban päätoimittaja lomailee, pohdiskeli ei kukaan koskaan. Siitä huolimatta aion keventää taakkaani ja dumpata vinkkipaketin niskaanne.

Luin juuri Osmo Tapio Räihälän teoksen Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (Atena). Räihälä käy läpi nykytaidemusiikin vaiheita ja eri suuntauksia maallikolle ja/tai popmusiikin kuuntelijalle ymmärrettävään tyyliin. Taustoitusta tehdään virtaviivaisella katsauksella klassiseen musiikkiin, ja taiteen muutkin alat sidotaan osaksi kokonaiskuvaa. Räihälän kirjoitustyyli on jutusteleva ja humoristinen, välillä jopa liiankin. Räihälän omakohtaiset pohdiskelut kulkevat teorian, tiedon ja käytännön rinnalla, ja toimivat usein varsin kelvollisina vinkkeinä aiheen käsittelyyn. Mikäli esimerkiksi atonaalisuus tai musique concrète kiehtovat, Räihälän kirja toimii helposti omaksuttavana työkalupakkina. Eniten teoksesta hyötyisivät luultavasti (nyky-)taiteeseen ja taiteilijoihin vihamielisesti ja alentuvasti suhtautuvat, mutta lienee turha toive saada sellaisia tarttumaan opukseen!

Räihälä muuten vaikutti ennen säveltäjänuraansa Neuroosi-nimisessä punkbändissä, jonka kappaleen Rock against Seija Isonsaari levymerkki Svart nappasi pienkustannekokoelmalleen Kuoleman tappaneet (2017). Svartin uudemmista kiinnityksistä suosittelen kuitenkin vasta yhden singlen julkaissutta Dust Mountainia. Yhtye esittäytyi striimikeikkallaan Roadburn-virtuaalifestivaalilla keväällä, ja vasta sitä katsellessa hokasin, että Oranssin pazuzun Toni Hietamäki ja Cats of Transnistrian Henna Hietamäki ovat sisaruksia – ja tällä kertaa samassa bändissä! Heidän ympärillään musisoi hahmoja kokoonpanoista, kuten Hexvessel ja Death Hawks. Dust Mountainin musiikista puhuttaessa on mainittava psykedelia ja progressiivisuus mutta Village on Fire -kappale ennen kaikkea hieno sävellys, rituaaleja ja haahuilua on vain mausteeksi.

Jos Dust Mountain on puolen vuosisadan takaa vaikutteitaan ammentava, Slowhillin ja graffititaiteilija EGS:n kollaboraatiolevy One Saxophone, Two Turntables & Three Letters pelaa hieman tuoreemmilla korteilla, mutta kutittelee nimenomaan nostalgiahermoja. Tapani Rinne ja DJ Slow fiilistelevät kuin Helsingin ”trendibaareissa” vuosituhannen taitteessa. Avainsanoina downtempo, chillwave ja on siellä kaikuja triphopistakin. Raukeaa ja tyylikästä hipsuttelua.

Projektin visuaalinen ilme on EGS:n käsialaa, ja samaan hengenvetoon on suositeltava mysteerimiehen tänään aukeavaa soolonäyttelyä Forum Boxissa. EGS:n teos on esillä myös Helsinki Biennaalissa, jonne kannattaa tehdä kesällä reissu tai kaksi. Ja nyt kun taidenäyttelyt tulivat puheeksi, Bob Dylanin ja Andy Warholin näyttelyä Messukeskuksessa ei kannata unohtaa.

Käytetäänpä kuvataidetta aasinsiltana seuraaviin musasuosituksiin. Olen antanut itseni ymmärtää, että Benjamin Marra on saavuttanut sarjakuvillaan kulttimaineen tuon alan piireissä, joihin en itseäni voi lukea. Marra on kuvittanut myös runsaasti albumien kansia, viimeisimpänä kotimaisen Sakset-kolmikon levyn Salaisuuksien puutarha. Ja jos kulttimainetta aletaan puntaroida, Läjä Äijälän, Jussi Lehtisalon ja Tomi Leppäsen muodostamassa triossa sitä on useampi senttaali. Sakset seikkailee saksalaisten viitoittamalla elektronimusiikin tiellä, kosmisuutta kurkotellen mutta nilkkoja myöten maan pinnan alapuolelle jämähtäen. Äijälän tekstit ovat tietysti kryptisiä mutta pimeyttä hohkaavia. Ne luovat varsin rajun kontrastin syntetisoijien pikeepaita-soundiin.

Lehtisalon Ektro-levymerkin julkaisutahti on rauhoittunut villeimmistä hulinapäivistä, mutta Saksien kanssa samaan syssyyn julkaistu Lehtisalon soololevy Elämä edustaa parhaimmillaan ja pahimmillaan juuri sitä hulinaa. Voin kuvitella Lehtisalon tykittelevän arkioutsiderismia edustavan Rengashotelli-kappaleen ”synteettinen Suomi” -tyyppistä kertsiä takatukka hulmuten. Paketin summaa Rättö & Lehtisalo -sfäärejä tavoittelevan, levyn päättävän Langalla-biisin rivi: ”Olihan tää touhu ihan sairasta / mielestäni nekrologiaineista.”

Suomalaisista pienlevymerkeistä puheen ollen: PME profiloituu edelleen räppiyhtiöksi, mutta on ottanut määrätietoisia askelia boutique-labelin suuntaan julkaisemalla muun muassa Ahon artesaaniambientia ja Handshakingin symppishousea. Viimeisimpänä Ysin eli Tuomas Soppelan ep Windstopper, joka lienee kööpenhaminalaisinta Suomessa tehtyä musiikkia – PME:n suorakaiteen sijaan levyn kannessa voisi aivan hyvin olla Posh Isolationin maapallo.

Ja aivan viimeiseksi vielä sen kummemmitta alustuksitta kolme albumia, jotka ovat pöydällä kun tähän mennessä vuoden parhaita levyjä aletaan miettiä. Jenny Hvalin ja Håvard Voldenin yhteisprojekti Lost Girlsin Menneskekollektivet (otsikkokuvassa), Dean Bluntin Black Metal 2 ja Alessandro Cortinin Scuro Chiaro.

Näillä eväillä kohti lomalaitumia!