Lauantaina 23. marraskuuta PMMP päätti Viimeinen valitusvirsi -areenakiertueensa loppuunmyytyyn Helsingin Jäähalliin. Myös Tampereella, Oulussa ja Turussa marraskuun aikana nähty kiertue keräsi yhteensä lähes 40 000 katsojaa, ja bändi nähdään joulukuussa vielä neljällä klubikeikalla.
Mira Luoti sinetöi lauantaina jo heti konsertin alkumetreillä kuullun Matkalaulun jälkeen sen, mistä illassa oli kyse. Hän määritteli keikan “rakkauden illaksi”, eikä yleisö epäröinyt hetkeäkään peilatessaan sitä hurmoksellista kipinöintiä, jonka PMMP toi lavalle.
Konsertin kestoksi oli ilmoitettu kaksi tuntia, mutta tuntui kuin bändi olisi etukäteen ollut tietoinen sen venähtämisvaarasta. Mitään pehmeää laskua elämykseen ei annettu, vaan ensimmäisen puolen tunnin aikana oltiin jo syvällä PMMP:n tuotannon ilmiömäisessä monipuolisuudessa ja liikuskeltiin tunneskaalan kaikilla vyöhykkeillä.
Harrasta Korkeasaari-kappaletta pohjustettiin huomiolla yksinäisestä pojasta, joka aikoinaan kirjoitteli Paula Vesalalle. Seuraavaksi uljasta pysähtyneisyyttä huokuva Heliumpallo vaihtui vapautuneempaan Jeesus ei tule oletko valmis -biisiin. Keikautus oli yksi lukuisista keikalla eletyistä jojotteluista, joissa napsahtavan kuminauhan lailla hypättiin tunteesta päinvastaiseen.
Sitten alkoi nautinnollinen räiske, kun raskaaseen kitarointiin nojaavat ja hetkittäin jopa teknoon vivahtavat sovitukset aloittivat potpurimaisen yhtyeen alkupään tuotannon esittelyn. Muun muassa jykevä Synestesia ja antaumuksellisin voihkein esitetty Niina sulivat toisiinsa kuin saman tarinan eri puolet, ja jännästi teini-iän kadotettuja muistoja virittelevä Kumivirsi sukelsi iloisesti samaan soppaan.
PMMP:ltä ei ikuisiksi ajoiksi mieleen kaivertuneita klassikoita puutu, mutta yksi kollektiivisimmin rakastettu taitaa olla Kesäkaverit. Niille meistä, jotka olimme kappaleen ilmestymisen aikoihin vasta menossa kohti siinä kuvattuja ikuisia bileöitä, kappaleen esitys hassuine hattuineen tuntui nyt kuin henkiseltä kädenpuristukselta ja tietäväiseltä nyökkäykseltä.
Kiireettömien kesäpäivien kaipuu on ikuista, eivätkä spontaaneimpia sekoiluja saa pois muistista, vaikka haluaisi. Mutta kuka enää jaksaa rymytä tuntemattomien tyyppien kanssa, jos voi valita nukkumisen?
Samankaltaiset sisuksiin osuvat nostalgian pehmentämät piikit rytmittivät koko iltaa, ja tuntuivat hetkittäin jossain niin syvällä, että melkein sattui. PMMP saattoi olla vuosikymmenen poissa, mutta heidän kappaleisiinsa kapaloitu vallankumouksellinen energiansa on jäänyt meihin asumaan. Sen esiin kaivaminen, sekä yhteisesti koettu kunnioitus lavalla parastaan pistävää bändiä kohtaan tuntui lauantai-iltana yllättävältä ja koskettavalta.
Lue myös: Huippukunnossa oleva PMMP villitsi Turussa – katso mittava kuvagalleria täältä
Kun 16-vuotiaana astuin eräänä marraskuisena aamuna ulos lähijunasta ja kuuntelin Leskiäidin tyttärien (2006) Joku raja -avausraitaa, tunnistin sen primitiivisen itsesuojeluvietin yhtä vereslihaisesti kuin nykyisin, vaikka valtaosa kaikista vietin käytännössä herättävistä kokemuksista oli vasta tulossa. Kun railakkaan debyyttialbumin jälkeen Kovemmat kädet (2005) olikin täynnä toinen toistaan todellisempia tunteita, albumin Salla tahtoo siivet -lopetusbiisi meinasi suistaa minut teini-ikäisenä samastuttavuudessaan kokonaan raiteiltaan. Kun sisäistin Pariterapiaa-biisiä 19-vuotiaan naisen orastavalla tietoisuudella parisuhdevastuiden painavuudesta, painoin alitajuisesti kappaleen mieleeni tulevaisuudessa häämöttäviä psykologin vastaanottoja ennakoiden.
PMMP esitti lauantaina nämä kolme kappaletta painokkaan puhuttelevasti, samaten kuin esimerkiksi punaisena vyöryneen Maria Magdalenan ja utuisen sinertävästi kelluneen Lautturin. Vaikka tempo konsertissa oli hurjan aktiivisesti etenevä, ja tunnelma esimerkiksi sekopäisen Taiteilia-kappaleen tai lystikkään Päät soittaa -biisin aikana ilakoiden valloillaan (jälkimmäisessä Luoti ja Vesala kiipesivät klassisesti basisti Juho Vehmasen ja kitaristi Mikko Virran olkapäille), mieleen jäivät juurikin nämä sydämeen käyvät pysähtyneisyyden kiihkeät autereet.
Isoilta näytöiltä näkyvät lähikuvat Luodin ja Vesalan ja kasvoista ja niillä risteilevistä tunteista muistuttivat, kuinka PMMP:n musiikki ja siihen liittyvät tunteet ovat aina henkilöityneet heihin kahteen. Lauantai-iltana tuntui kaikkien bändin hiljaiselossa vietettyjen vuosienkin jälkeen melkein siltä, kuin olisi katsellut läheisten ystävien silmiin. Livenä korostui tietysti myös koko bändin keskeinen rooli, ja hekumallisia olivat lähiotokset esimerkiksi rumpali Heikki Kytölän soittoon eläytyvistä ilmeistä.
Ennen Salla tahtoo siivet -kappaletta Luoti ja Vesala syleilivät toisiaan intiimiydellä, joka pysäytti hetkeksi koko Jäähallin. Mitä ikinä heidän välillään siinä hetkessä jaettinkaan, tuntui arvokkaalta saada olla mukana luomassa sille tilaa.
Ei tullut yllätyksenä, että PMMP:n kaltaisen huiman kokeneen yhtyeen konsertti oli toteutettu aukottomalla ammattitaidolla aina vaikuttavan laadukkaista puitteista immersiivisiin värimaailmoihin ja uteliaisuutta ylläpitävään variaatioon, joka koski niin biisilistausta kuin ohjelmanumeroita. Luoti ja Vesala saattoivat kadota lavalta esimerkiksi yleisösurffaamaan tai retkelle sivukatsomoihin jakelemaan yleisölle karkkia ja halaamaan tuttuja.
Rutkasti yli kahden tunnin jatkuneen ja spontaanin oloisesti huipentuneen konsertin jälkeen ei ollut sellainen olo, että olisipa ilta kestänyt pidempään. Illan aikana tuli koetuksi kaikki tärkeä: haikeus, kiitollisuus ja ilo. Ja se rakkaus.
Oikaisu 30.11. klo 14:10: Toisin kuin artikkelissa aiemmin kerrottiin, Helsingin Jäähallin yleisömäärää ei ole erikseen spesifioitu, vaan PMMP:n areenakiertue keräsi marraskuun aikana yhteensä lähes 40 000 katsojaa.