Popkulttuurissa on aina ollut vankka sijansa varhaiselle kuolemalle, mutta siihen pätee myös tiukka meritokratia. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että vaikka jokaisen 28-vuotiaan kuolema on tragedia, toiset kuolemat ovat traagisempia kuin toiset.
Ihmisen tapa suhtautua kuolemaan on aina itsekäs, sillä suremme omaa menetystämme, emme poismenneen. Popkulttuurissa laitamme ensimmäiseen vaakakuppiin sen, mitä olemme kuolleelta taiteilijalta saaneet ja toiseen sen, mitä olisimme vielä voineet saada. Mitä nuorempi vainaja, sitä myyttisemmäksi kuvittelemme toisen vaakakupin sisällön.
Ensimmäisen vaakakupin paino sanelee varhaisen poismenon merkittävyyden, jälkimmäisen oletettu paino taas sen traagisuuden. Esimerkiksi Leonard Cohenin (1934–2016) kuolema oli laajan ja klassisen tuotannon ansiosta merkittävä, mutta kovin traaginen se ei ollut, sillä Cohen oli jo 82-vuotias.
Kun ruotsalainen dj ja muusikko Tim Bergling alias Avicii kuoli Masqatissa 20. huhtikuuta, hän täytti kaikki varhaisen popkuoleman tunnusmerkit. Hän oli kuollessaan vasta 28-vuotias, poistui ilmeisesti oman käden kautta, ja takana oli kaksi menestynyttä albumia sekä vuodesta 2011 käynnistynyt pitkä sarja suuria hittejä, remiksauksia ja vierailuja muiden kappaleilla.
Bergling oli kultasormi, joka ehti sirotella taikapölyä muun muassa Coldplayn, Madonnan, Major Lazerin ja Mortenin kappaleille. Ohessa hän teki keikkoja aina elokuussa 2016 tapahtuneeseen vetäytymiseensä kiertue-elämästä. Vetäytymisen syynä olivat terveyshuolet: yletön alkoholinkäyttö oli aiheuttanut haimatulehduksen jo aikaisemmin, eikä paniikkikohtauksista ja ahdistuksesta kärsivä supertähti pystynyt selvinpäin suorittamaan konserttejaan.
Vuonna 2016 Inc.-lehti nimesi Aviciin kuudenneksi nopeiten kasvavaksi eurooppalaiseksi yritykseksi.
Someaikakauden vastenmielisimpiä ilmiöitä on tarve julistaa omaa tietämättömyyttään. Kun ihmiset ennen internetiä törmäsivät asiaan tai ilmiöön, jota he eivät tunteneet, oli kaksi ilmeistä tapaa toimia. Sitä joko käänsi sivua tai otti selvää asiasta.
Vaikka asioiden selvittäminen on nykyään helpompaa kuin koskaan, yhden nettihaun takana, liian usein polvirefleksi on kirjoittaa uutisen alle maagiset sanat: ”En ole ikinä kuullutkaan”. Niinpä Aviciin kuolemasta kertovien uutisten ja somenoteerausten alle kutoutui paheksunnan laahus, kun keski-ikäiset suomalaiset ilmaisivat närkästystään siitä, että joku muusikko oli mennyt kuolemaan nuorena ilman, että he olivat kuulleetkaan hänestä, ja media vielä kehtasi kirjoittaa moisesta.
Varhaisten rock- ja popkuolemien kun piti olla edeltävien sukupolvien juttu! Buddy Holly, Jimi Hendrix, Jim Morrison, Janis Joplin, Brian Jones, Tim Buckley, Jeff Buckley, Kurt Cobain… Kunniakkaana pidetty traditio näytti loppuvan vuosituhannen vaihteeseen, kunnes Amy Winehouse elvytti sen vuonna 2011 – mutta se oli okei, sillä Amy oli ominut yhtä lailla musiikkityylinsä kuin ulkonäkönsä ja päihderiippuvuutensa edellisiltä vuosikymmeniltä ja sukupolvilta.
Mutta sitten näihin vankkureihin meni ja hyppäsi joku ruotsalaiskloppi, jota ei osaisi tunnistaa poptähdeksi rantalentisjoukkueen seasta! Sitä paitsi, eikö musiikin soittamisen vahvistinmuurien ja lasertehosteiden takana, bailaavan massan edessä, pitäisi olla kivutonta ja helppoa?
”Aviciin liian suppeaksi jäänyttä tuotantoa leimaa nimenomaan rakkauden ja hyväksynnän tarve”, Markus Hilden bloggasi postuumisti – ja tämä pitääkin paikkansa, kun kuuntelee taakse jääneitä albumeita True (2013) ja Stories (2015) sekä paksua nippua irtosinglejä.
Toki Avicii ilmaisee itseään useimmiten vierailevien artistien laulamien kuluneiden fraasien kautta, mutta eikö hän tässä vain jatka vanhaa bluesin traditiota etsiä totuutta kliseistä?
Koska tekstien ympärillä on sliipattua edm:ää ja housea, harva ajatteli, että Avicii ehkä tarkoitti mitä laulatti. Paitsi ehkä ne kymmenet tuhannet, jotka täyttivät Tukholman Sergelstorgetin hänen kuoltuaan.
Ylen toimittajan Ville Vedenpään ”muistokirjoituksen” virke ”Harvemmin myöskään kuulee ruotsalaisista artisteista, jotka kamppailevat päihdeongelmiensa kanssa” summasi hyvin täkäläisen median kompetenssin silloin, kun aiheensa on nuorisoon ja sen musiikkiin liittyvät asiat.
Suomalaisen median ignoranssissa ei toki ole mitään uutta, sillä kun Kurt Cobain kuoli huhtikuussa 1994, Ilta-Sanomat keskittyi samana uutispäivänä kirjoittamaan siitä, kuinka Tauski oli omien sanojensa mukaan sytyttänyt itsensä vahingossa tuleen autotallissaan.
Makaabereimpaan valoon Berglingin kuoleman asettaa lokakuussa 2017 julkaistu (Netflixistä löytyvä) dokumentti Avicii: True Stories, joka osoittaa, että vaikka soundtrack sykkii eri tavalla, musiikkibisneksen raadollisuus pysyy johtomelodiana.
Dokumentissa Bergling anoo sairaalavuoteelta lupaa saada jäädä sairaalaan ja nuokkuu autossa lääketokkurassa samalla kun hänen managerinsa – ystävä vielä – järjestelee hänelle haastatteluita. Dramaturgisesti kuvaavin on kuitenkin kohtaus, jossa hän selväpäisen oloisena väittelee manageriportaan kanssa kiertueen jatkosta.
”Minun ensireaktioni on, että on raskaampaa peruuttaa nämä show’t kuin hoitaa ne”, joku argumentoi.
”Ei pidä paikkaansa”, Bergling sanoo, nojautuu kyyryyn ja katsoo lattiaan.
”Se olisi raskaampaa hoitaa show’t, raskaampaa minulle. En näe mitään positiivista edes yhden show’n tekemisessä.”
”Mutta eikö se turmelisi Aviciin brändiä?” toinen yrittää.
”En minä kuseen joutuisi”, Bergling yrittää. ”Kuunnelkaa nyt. Tämä stressaa minua. Mitä vitun väliä jollain brändillä on?”
”Käydään nyt nämä asiat läpi”, joku jatkaa. ”Jotta sinulle varmasti selviää, kuinka paljon rahaa oikein menettäisimme. Ensiksi olisi kolme viikonloppua Las Vegasissa. Sitten sinulla olisi vapaata ennen kahta seuraavaa…”
”Tämä ahdistaa minua”, Bergling sanoo ja nousee seisomaan.
”Ihan oikeasti.”
”Ja sitten elokuussa on…”
”Lopeta”, Bergling sanoo. Hän nousee seisomaan. Ja sitten hän poistuu kuvasta. Mutta hän palaa. Ja managerin ääni jatkaa.
Koska kaiken täytyy jatkua, kaiken oli pakko loppua. Bergling sai lopulta tahtonsa läpi, Las Vegasin keikat peruttiin, mutta jokin oli silti ehtinyt jo jauhautua peruuttamattomasti rikki.
Kaksi vuotta myöhemmin tuli droppi, jota ei enää seurannut nostatus.
Esirippu.