Rinnakkais­universumin musiikkia – sukellus Paavoharjun maailmaan

Savonlinnalainen PAAVOHARJU on yksi suomalaisen vaihtoehtomusiikin erikoisimpia tarinoita. Yhteiskunnan ulkopuolella sekoilleen kaveriporukan albumeista tuli kansainvälisiä kulttiklassikkoja, joiden suosio poiki liudan ulkomaankeikkoja ja melkein levytyssopimuksen ison indieyhtiön kanssa. Nyt tämän porukan vaiheet on koottu antologiaksi nimeltä Tuote. Kirja kuvaa eräänlaista savonlinnalaista rinnakkaistodellisuutta ja avaa Paavoharjuunkin liitettyjä myyttejä – tai ainakin yrittää tehdä niin. Siihen tämä juttukin pyrkii.

21.06.2018

”Sehän oli ihan huumorijuttu…”

Lauri Ainalaa naurattaa. Kun hän kertaa vuonna 2000 perustamansa Paavoharjun vaiheita, hän nauraa aika monen anekdootin lopuksi. Kuten nyt vaikka musiikkiprojektin nimen taustoja avatessaan.

”Joskus 90-luvun lopulla opettelin kaverini kanssa tietokonehommia. Siinä värkätessäni mietin, että kun kaikki ohjelmistokehittäjät puhuvat aina jostain softista, niin mie ajattelin, että ei tämä ole mikään soft, tämä on hard. Puavo Hard!”

”Sitten ystäväni, näissä hommissa soitellutkin Johannes Pitkänen, kuuli nimen väärin, muodossa paavoharju. Siitä sain idean, että kyllä, tällä nimellä teen levyn!”

Levyn Ainala nopeasti tekikin. Sille hän kokosi ääniä, kuten Pringles-purkkiin kusemista ja tulitikkuaskissa pörisevää ampiaista. Levyn nimeksi tuli Maxi ranskikset.

Tällainen teinipoikien kainalopiereskely on aika kaukana siitä majesteetillisesta huminasta, joka muutamaa vuotta myöhemmin koottiin Yhä hämärää -otsikon alle. Paavoharjun debyyttialbumi oli tapaus, jollaista suomalaisessa undergroundmusiikissa tuskin on sen koommin koettu. Levy nousi laajaan kansainväliseen maineeseen, ja sitä kehuivat Pitchforkin ja Wiren kaltaiset laatujulkaisut. Legendaarinen kokeellisen musiikin levymerkki Warp kiinnostui bändin toiminnasta, ja vuonna 2009 Paavoharju nähtiin myös Roskilden lavalla.

Aika hyvin savonlinnalaisilta nuorilta, joita kiinnosti lähinnä kilju, hylätyissä rakennuksissa majailu ja omatekoisissa saunoissa hikoilu.

Paavoharjun maineesta suuri osa on rakentunut kuulopuheille ja myyteille. Aluksi melko harva edes tiesi, ketä nimen alla työskenteli. Oli vain harras ja abstrakti, primitiivi­sillä välineillä äänitetty ja tuotettu musiikki, joka oli yhtä aikaa painostavaa ja suunnattoman kaunista. Suhisevasta ambient­
-maisemasta nousee haikeita melodioita, eteeristä laulua, virsiäänityksiä – mitä nyt ikinä mystiseksi määritelty musiikkiprojekti keksiikään levylleen laittaa.

Pitchfork suuressa viisaudessaan kirjoitti ”metsissä asuvista, uudelleensyntyneistä kristityistä”.

”En oikeastaan tiedä, mistä ne edes keksivät nuo jutut! Eihän sillä ekalla levyllä ole edes mitään esittäjätietoja”, Lauri Ainala mutisee nyt kolmetoista vuotta myöhemmin.

Huhtikuun kelmeä aurinko paistaa pölyiseen varastorakennukseen Helsingin Roihupellon teollisuusalueella. Erinäistä logistiikka- ja toimistorojua on pinottu pitkin hallin seiniä. Pyyhimme pahimmat tomut parin hylätyn toimistotuolin keinokuitupinnoilta istuutuaksemme.

Kulahtaneessa betonimurjussa on samaa henkeä kuin niissä Savonlinnan tiloissa, joihin Lauri Ainala ystävineen loi pesiään reilu vuosikymmen sitten. Sellaisiin, kuten VR:n työntekijöille 1900-luvun alussa rakennettuun ­Lepovaunu-hirsitaloon tai Tuotteen meijeriin.

Roihupellossa sijaitsee savonlinnalaislähtöisen Helmi-levyjen treenikämppä. Varastohallin nurkan avonaisesta ovesta kaikuu vähän väliä Paavoharjun kappaleiden pätkiä. Bändi, jota siis virallisesti kutsuttakoon ”Paavoharju-tribuuttiyhtyeeksi”, treenaa ensimmäistä kertaa vuosikausiin toukokuun alussa tapahtuvaa keikkaa varten.

Ainala sanoo itse olevansa paikalla ”ihan hupiukkona” eikä oikeastaan edes tiedä, mitä aikoo vielä keikalla tehdä. Treeneissä hän keskittyy enemmän bändin ohjeistamiseen. Edellisiltana hän on esiintynyt Kontula Electronic -festivaalilla Orpokotijuhlat saarella -projektinsa kanssa.

Lisäksi hän on tullut Helsinkiin puhumaan toimittamastaan kirjasta nimeltä Tuote. Sen nimi on viittaus edellä mainittuun entiseen meijeriin, josta muodostui Ainalan kaveriporukalle suoranainen pyhättö ja universumin keskus. Kirja kokoaa yksiin kansiin hänen kaveriporukkansa sekavat nuoruuden edesottamukset vuosituhannen alun Savonlinnassa.

Sen julkaisujuhlia varten Paavoharjukin nyt treenaa, vaikka yhtyeellä on kokonaisuudessa oikeastaan vain sivurooli. Toisaalta mitään ydintä Ainalan ja kumppaneiden touhussa ei ole koskaan ollutkaan.

”Nämä kaikki asiat – Paavoharju, Orpokotijuhlat saarella tai tuo kirja – käsittelevät aika samoja aiheita, mutta vain eri näkökulmista”, Ainala summaa.

Kuva: Jyri Pitkänen

Tuote-kirja keskittyy Lauri Ainalan mukaan eräänlaiseen ”myytin avaamiseen”. Tämä lienee totta, koska 300-sivuiseen laitokseen on kerätty varsin seikkaperäisesti jos jonkinlaisen hääräilyn kuvailua lukuisten kirjoittajien toimesta. Ote on raf­laava ja karnevalistinen: lähempänä Maxi ranskikset -osaston hassuttelua kuin Paavoharjun lyyrisiä lauluja.

”Onhan tässä sitä myyttiä ylläpidettykin”, Ainala hekottaa.

”Mutta nyt on vuosi 2018, enää ei tarvita myyttejä metsäläisistä kristityistä. Nyt on uusi aika!”

Tästä huolimatta kiljunhuuruinen temmeltäminen aukeaa vaikeasti ihmiselle, joka ei ole aikaisemmin perehtynyt Savonlinna-mytologian vaiheisiin. Kirjan hahmoina vilisevät sarjakuvamaiset Murskamurret ja Ragnar Rockit, joskin havaintoja ovat tehneet myös suuremmalle yleisölle tutut skenen vaikuttajat, kuten lauluntekijä Joose Keskitalo ja Helmi-levyjen pyörittäjä Arwi Lind. Anekdootit eivät varsinaisesti kommunikoi lukijan kanssa, vaan läväyttävät kaiken editoimattomana eteen.

Sellaista meno onkin. Humalaisen toikkaroinnin ja hyvin omintakeisen kristillisen fiilistelyn lisäksi kirja sisältää ainakin ulosteita, mädäntyvien dyykkiruokien löyhkää ja naturalistisen kuvauksen siitä, miltä näyttää meijeristä löytynyt, kattoon hirttäytynyt ja puoliksi mädäntynyt spurgu.
Miksi tällainen piti mennä tekemään?

”Miksi mitään pitää tehdä? Siksi, koska huvittaa”, Ainala vastaa.

”Minua ainakin kiinnostavat ihmiset, jotka tekevät asiat toisin – vaikkei heihin välttämättä samaistuisikaan. Eelis Sinistö, Ior Bock tai Kalervo Palsa… Helvetin hienoja juttuja! Jos näistä ihmisistä ja asioista ei kerro, niin eihän niistä sitten kukaan tiedäkään.”

Ymmärrettävää. Ja toisaalta, sekoilun lomasta erottuu ainakin välillä hilpeä tekemisen meininki. Ilman sitä ei Paavoharjunkaan musiikkia olisi syntynyt.

Kirjan sisältöä selatessa tuntuu uskomattomalta, että Paavoharjusta tuli niin valtava ilmiö. Sitä pystyy silti ymmärtämään, kun muistaa, mitä ympärillä samoihin aikoihin tapahtui.

Yhtyeen suosio alkoi siitä, kun muuan ulvilalainen pienlevy-yhtiöpomo Sami Sänpäkkilä sai käsiinsä cd-r:n. Tämä tapahtui tietenkin Amerikassa – kuinkas muutenkaan.

”Kiersin siellä Es-projektillani Black Forest / Black Sea -nimisen bändin kanssa”, Fonal-levymerkin perustaja Sänpäkkilä taustoittaa.

Amerikkalaisbändi oli saanut levyn Suomen-kiertueellaan itseltään Lauri Ainalalta. Tilanne oli kuin musiikkidokumenttiin räätälöity: Sänpäkkilä ajeli yöllä yhtyeen kanssa kohti uutta keikkapaikkaa, kun matkakumppanit keksivät syöttää levyn cd-pesään.

”Olin siinä sitten että vau, tämä on upeinta musaa, mitä olen koskaan kuullut! Otin heti yhteyden Lauriin ja ilmoitin haluavani julkaista heidän levynsä.”

Aika oli otollinen. Yksi 2000-luvun puolivälin suosituimpia vaihtoehtomusiikin ilmiöitä oli kokeellinen folkmusiikki, jota kutsutiin lehdistössä myös ”metsäfolkiksi” tai ”freak folkiksi”. Mainittu Black Forest / Black Sea seuraili tuota soundia, ja kirjavan ilmiön kaupallisempaa laitaa edustivat amerikkalaiset Devendra Banhart tai Joanna Newsom – jos laveasti haluaa tulkita.

Suomessa juuri Fonal oli profiloitunut tämänkaltaisen musiikin julkaisijaksi. Paavoharjun tyylillisiä serkkuja olivat Kiila, Islaja, Kemialliset Ystävät ja Sänpäkkilän sooloprojekti Es. Heistä jokainen levytti Fonalille. Musiikki oli omaehtoista, utuista, ”folkia” ja erittäin trendikästä. Kansainvälistä yleisöä siinä kiehtoivat herkkä ilmaisu, eksoottinen kieli ja kaukainen sijainti.

Paavoharju oli tietenkin toiminut tämän spektrin ulkopuolella, mutta sopimus Fonalin kanssa kytki sen ajan henkeen vahvasti. Sen tyylin saattoi assosioida friikkifolkkareiden lisäksi myös Sigur Rósin ja Múmin kaltaisiin, isoja äänimaisemia luoneisiin indiesuuruuksiin. Paavoharju tuli osaksi samaa pohjoisen soundia.

Lisäksi elettiin vielä sellaista aikaa, jolloin levyjen julkaiseminen kannatti.

”En ole koskaan pitänyt myynnistäni lukuja, mutta noihin aikoihin Fonal myi ylivoimaisesti suurimman osan levyistään ulkomaille”, Sänpäkkilä arvelee.

Tämä johtui osin siitä, että myös musiikkimedioihin luotettiin:

”Wire oli sellainen lehti, jota jakelijat seurasivat tarkkaan. Jos jotakin Fonalin levyä kehuttiin Wiressa, sai olla varma, että tilauksia tuli.”

Ja niitähän tuli. Fonalilla oli jo valmiiksi laaja kansainvälinen indieverkosto, joka otti Paavoharjun innolla vastaan. Sänpäkkilä ei uskalla arvioida, onko Yhä hämärää Fonalin kaikkien aikojen myydyin levy, mutta ainakin kärkipäähän se menee.

Kuva: Jarmo Loikkanen

Kaiken suosion keskellä kukaan ei muistanut, ettei Paavoharju ole mikään ”bändi”. Sen toimintatavat eivät ole koskaan edes muistuttaneet perinteisen rockbändin periaatteita.

Projektin ytimessä ovat Lauri Ainala ja hänen veljensä Olli, joka on säveltänyt suurimman osan materiaalista. Heidän lisäkseen ympärillä on pyörinyt kaikenlaisia toimijoita, kuten laulajat Jenni Koivistoinen ja Toni Kähkönen.

Eniten kotimaista huomiota Paavoharju sai varmasti sen myötä, kun Joose Keskitalo lauloi Yhä hämärään päätösraidan Musta katu. Kakkoslevyllä Laulu laakson kukista (2008) vierailee myös toinen lauluntekijäsuuruus Ville Leinonen. Vuoden 2013 albumi Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne taas tehtiin räppäri Paperi T:n kanssa. Yhdellä raidalla esiintyy myös folkkari Sami Kukka, joka nousi keski-ikäisenä uuteen suosioon juuri Ainaloiden ja heidän ystäviensä diggailun ansiosta.

Onpa levyillä piipahtanut kertojaäänenä myös Muumilaakson tarinoista tuttu näyttelijä Leena Uotila. Näin merkittävä vierailijakaarti kertoo Paavoharjun perinnön merkittävyydestä.

”Kaikki vierailijat ovat tulleet tosi mielellään mukaan”, Lauri Ainala sanoo vaatimattomasti.

Ainala on päätynyt edustamaan Paavoharjua ensisijaisesti siksi, koska hän on pitänyt taiteellisen ilmaisun koossa. Hän on jäsentänyt äänimassan milloin milläkin laitteilla – kuten esimerkiksi digitaalikameran mikrofonilla. Tuottajan puuha on viimeistelty halvoilla musiikinteko-ohjelmilla.

Sami Sänpäkkilä ylistää Ainalan äänenkäsittelytaitoja:

”Hän on järjettömän taitava rakentamaan äänimaisemia ja biittejä. Tyyli on niin tunnistettava. Ei kukaan tee lähellekään samanlaista musiikkia.”

Paavoharjun kirjavan kollektiivin liikuttelu on ollut hankalaa. Suosion keskellä ei myöskään otettu huomioon, että Lauri Ainala ei erityisemmin halunnut keikkailla. Vaikuttavien äänimaisemien toisintaminen livenä kun on aika lailla mahdotonta.

Silti keikoille lähdettiin. Sänpäkkilää anekdootit naurattavat.

”Kerrankin yksi keikka peruuntui, koska tyypit ilmoittivat ehkä päivää aiemmin, etteivät pääse lähtemään, koska heillä ei ole autoa. Ehdotin heille, että vuokraisivat sellaisen – ei kuulemma käynyt! Mutta he olivat silloin aika nuoria ja kokemattomia…”

Sänpäkkilä ei myöskään muista, että kukaan olisi koskaan erityisesti kehunut Paavoharjun keikkoja.

”Aika tavallinen rokkibändihän sen livekokoonpano oli: kitara, rummut ja basso ja sellaista. Kun minulta tiedustellaan Paavoharjun levyistä, niin kaikki hehkuttavat aina sitä musiikkia. Keikoista kukaan ei ole puhunut mitään.”

Jos ei aina ollut varmaa, toteutuivatko keikat, oli myös livemeininki usein mitä sattuu. On kerrottu juttuja lavalta lentäneistä lihapiirakoista tai lennokeista, nakuilusta ja maailmanlopun saarnaamisesta.

Toilailun kruunaa hukattu mahdollisuus päästä maineikkaan Warpin artistilistalle. Levy-yhtiö lähestyi Ainalaa pian Yhä hämärää -albumin ilmestymisen jälkeen. Hän vastasi houkuttelevaan sähköpostiin lähettämällä Laulu laakson kukista -seuraajaa varten tehtyjä demoja. Vastausmeiliä ei koskaan tullut.

”Kun kuuntelin, millaisia ne demot olivat, niin en kyllä ihmettele”, Sänpäkkilä nauraa.

Lopulta kakkoslevykin ilmestyi Fonalin kautta, joskin huomattavasti viimeistellympänä.

”Suurin syy sille, miksei Paavoharjusta tullut koskaan niin isoa kuin olisi voinut, piilee tietenkin niissä ihmisissä itsessään”, Fonal-pomo analysoi.

”Toisaalta tämä tarina on mennyt juuri niin kuin kuuluukin. Jos ajatellaan oikeasti omaehtoisia taiteilijoita, niin paavoharjulaiset ovat ehdottomasti sellaisia! Arvelen myös, etteivät he olisi suostuneet vaikka siihen, että iso levy-yhtiö käskee heitä pusertamaan jotain kolmoslevyä. Silloin myös yhteistyö Paperi T:n kanssa olisi varmasti jäänyt tekemättä.”

Lauri Ainala näyttää suhtautuvan koheltamiseen löysin rantein. Hän saattoi nuorena poikana könytä nuhjuisissa majoissa löyhkän keskellä, ei haitannut. Kiinnitys isolle levy-yhtiölle saattoi mennä ohi, ei haitannut.

”Päähänpistoille tämä homma on perustunut”, hän tokaisee.

”Voin keksiä, että nyt mie lopetan Paavoharjun, mutta yhtä hyvin voin keksiä, että nyt mie herätän sen taas henkiin! Ja kivahan se on, että ihmiset tykkäävät.”

Siltä tosiaankin näyttää. Kun Paavoharju esiintyi Tuote-kirjan julkistamistilaisuudessa toukokuussa, oli keikkapaikka Korjaamo loppuunmyyty. Tällä kertaa lavalle nousi asiallisesti käyttäytyvä yhtye. Ketään ei tarvinnut erikseen suostutella lavalle, eikä bändi ollut akateemista varttia enempää myöhässä. Kaikki hitit kattanut setti tuntui jopa ammattimaiselta.

Sikäli kun Paavoharju-nimen etymologian Paavo-osa jäi askarruttamaan, löytyy Lauri Ainalalta sillekin selitys. ”Vaikka sekin on ihan random!”

”Yläasteen retkeilykurssilla oli vetäjänä eräs ’Puavo’, eli Paavo Immonen. Hän tuli sittemmin tunnetuksi siitä, että hiihti Helsingistä Lappiin.”

Totta tosiaan: kyseinen Immonen vetää tänäkin päivänä ”maailman pisintä hiihtovaellusta” nimeltä Hiihtäen halki Suomen. Tuskinpa tietää sentään, mihin muuhunkin on ollut vaikuttamassa.

Aika kova jätkä – varsinainen ”Puavo Hard”.

Lisää luettavaa