Tuhtia ja savuista träppiä Mansesta – teknisesti tyylikkäältä albumilta paljastuu myös kyseenalaisia puolia

Iso D julkaisi Uplaker Paper -mixtapen.

12.07.2022

Viime perjantaina ilmestyi ”trillifinskiksi” itseään tituleeraavan tamperelaisen Iso D:n mixtape. Artisti itse korostaa kokonaisuudessa olevan nimenomaan kyse yksittäisistä biiseistä eikä niinkään yhtenäisestä albumista. Uplaker Paperilta on aiemmin ilmestynyt neljä singleä: kirjoitimme levyn ensilohkaisusta täällä, Pajafellan kanssa tehdystä Hajalle-biisistä täällä, sekä maaliskuussa tipahtaneesta V8:sta täällä.

Levyllä vierailevat Pajafellan lisäksi Nassar, Ansa sekä Forrester. Tuotannosta vastaa pääosin Rozay, mutta myös Slushherilla ja DJ Sweedylla on ollut osuutensa kokonaisuudessa.

Iso D:n edellisestä isommasta soolojulkaisusta on aikaa noin 11 vuotta: silloin Happo-nimellä musiikkia tekevä artisti julkaisi De Na Soul -nimisen mixtapen, jonka artisti kuitenkin kertoo tätä nykyä kadonneen johonkin. Uplaker Paper taas on ollut tekeillä vuosikaudet, vanhimpien kirjoitusten ollessa vuosilta 2011-2014.

”Tykkään tehdä pilke silmäkulmassa, hauskaa ja kyseenalaista träppiä, ilman sen isompia punaisia lankoja tai miettimättä kokonaisuuksia”, Iso D kertoo. ”Sanottakoon vielä sen verran, että kun aktivoiduin tuossa vuosi sitten uusiksi, on sen jälkeen tullut tehtyä noin 50 biisiä, ja julkaisuja alkaa olla jonoksi asti. Seuraavaa levyä ei tarvitse odottaa kymmentä vuotta.”

Uplaker Paper -mixtape on täynnä erilaista sälää, sinne tänne singahtelevia ajatuskeloja, sattumanvaraisia tilanteita ja päivän mukaan muuttuvia asenteita, mutta kokonaisuus on silti paljon yhtenäisempi kuin päällepäin vaikuttaa. Läpi levyn nimittäin pilkahtelevat tietyt kiintopisteet, joiden ympärillä Iso D räppäilee menemään: huomattavassa roolissa ovat ainakin kannabiksen polttelu, erinäisissä juhlimiseen liittyvissä tilanteissa sompailu, naiset, autot sekä yltäkylläisen itsevarma asennoituminen asiaan kuin asiaan.

Uplaker Paperilla ei kuitenkaan ole niinkään väliä sillä, mitä sanotaan, vaan ratkaiseva merkityksensä on sillä, miten sanotut asiat tulevat ulos. Kaikissa biiseissä ei edes tunnu olevan aihepiirin suhteen kovinkaan selkeää päämäärää, mutta ei se mitään: levyltä nimittäin paistavat olennaisina koukkuina huvikseen räppäilyn riemu ja erilaisilla tyyleillä leikittelyn mukanaan tuoma nautinto.

Jos jokaisen lauseen pointtia ei kuulijana ihan tajuakaan, se korvataan Iso D:n varioivilla ulosantiin liittyvillä menetelmillä ja vakuuttavaksi hiotulla flowlla, joka on tarpeeksi laiska mutta tarkka. Erinäiset skrrr- ja skrää-tyyppiset huutelut riimien lomassa sekä intonaation taivuttelu biittien kanssa yhteensopivaksi tekevät kokonaisuudesta metkan yllätyksellisen, sillä kun tunnelma on muuten niin tumma kuin Uplaker Paperilla on, tarvitaan tasapainoksi sanaleikeikeillä ja niiden muodoilla hassuttelua.

Sen sijaan turhan väsynyttä albumilla on se, millaisessa valossa naiset esitetään. Juu, nyt ollaan träpin ja äijäilyräpin maailmassa, mutta alkaa olla huomattavan pölyistä asettaa nainen yksiulotteisesti esineellistetyn ja seksualisoidun hahmon rooliin. Levyllä puhutaan “pahoista lutkista” ja “hoesta”, jonka viereen kyllä voidaan oikaista, mutta josta ei tulla tekemään “vaimoketta”. Lauseet kuten “Se ei oo sun muija, se on meidän, mut pidetään sitä vaan teillä” saavat pyörittelemään silmiään. Kyseinen omistushaluisuus ja naisen kuvaaminen jonkinlaisena palkintona on alentavaa, ihan sama miten asiaa vääntelee: ei mene läpi minään pilkkeenä silmäkulmassa. Kun vain yhdessä kappaleessa kahdestatoista osataan puhua naisesta edes jotakuinkin kunnioittavasti – kyseinen Villiks kyllä korjaa hieman tilannetta, mutta vain hieman – ei voi muuta todeta kuin että nyt pitäisi jo pystyä parempaan.

Levyltä löytyy kuitenkin myös aidosti huvittavia asioita, alkaen siitä miten eri tavoilla sitä tuhtia tuuttia voidaan poltella ja kuinka kujeellisesti tietyt asiat ilmaistaan. Esimerkiksi kelvannee vaikkapa lopetusbiisinä toimivan Eri kuvio -kappaleen avauslause, joka menee näin: ”Älä näytä vauvakuvii, en mä haluu vauvaa kuviin”. Vaikeahan tuossa on pysyä totisena.

Tuotantonsa puolesta mixtape loistaa. Biitit ovat vuorotellen valuvan kermaisia ja armottoman purevia, ilmentäen kuitenkin jokainen laatua ja tyyliä sekä selvää asiantuntemusta siinä genressä, jonka sisällä kokonaisuus operoi. Levyn parhaimmistoa ovat kappaleet PSG, joka nappaa heti mukaansa ja keinuu eteenpäin kiiluvan veikeänä, sekä Uplaker Paper, joka hyödyntää hersyvää country-maailmaa.

Kauas eivät kuitenkaan loputkaan kappaleet jää, sillä kokonaisuus on ilmeisen tasalaatuinen ja kestää ehdottomasti tiiviimpääkin kuuntelua.

Lisää luettavaa