Lloyd Colen maailmanlaajuinen ääniarvoitus löytyy Helsingistä perjantaihin asti – mistä on kyse?

Helsingin arkkitehtuurimuseo MFA:ssa on perjantaihin 3.2. asti näytteillä varsin merkillinen ääni-installaatio. Se on nimeltään Identity vs. Noise: 1Dn, ja sen ilmiasu on tauotonta ääntä tuottava mutkikas interaktiivinen syntetisaattori.

Installaation on rakentanut Lloyd Cole, joka tunnetaan Suomessa paremmin 1984 alkaneesta urastaan brittiläisen poprockin parissa ensin The Commotions -yhtyeen kanssa ja sittemmin soolona. USA:ssa jo kauan asunut Cole on kuitenkin tehnyt elektronista musiikkia pitkään, ja Etelä-Australian yliopiston Hawke-instituutin EU-keskuksen tilaama installaatio on luontevaa jatkoa tälle vaihtoehtoiselle uralle.

Skypen pärähtäessä Adelaidessa, Australiassa Cole sanoo olevansa väsynyt. ”Installaation tekemisessä oli paljon työtä ja olin aivan poikki kun se oli vihdoin valmis kuuden viikon raadannan jälkeen”, hän huokaa.

”Laite on varsin monimutkainen ja ehkä vaikeinta oli työn aloittaminen, sillä laitteeseen liitettävät moduulit tuottavat niin paljon mahdollisuuksia että oli haastavaa miettiä mitkä niistä otetaan mukaan. Olisi itse asiassa ollut paljon helpompaa jos joku olisi vain antanut minulle valmiin syntsan ja käskenyt tehdä työn sillä! Suurin osa ajasta kului siis runsaudenpulan kanssa pähkäillessä. Mutta installaatio kuulostaa kyllä juuri siltä kuin haluan sen kuulostavan”, Lloyd toteaa innoissaan.

”Installaatio on siis tilausteos”, hän jatkaa. ”Tilaajat ovat kiinnostuneita identiteetistä ja erilaisuudesta ja pyysivät minua tekemään teemasta musiikkia. Siten installaatio kertoo sävellyksen identiteetistä vastakohtana sille melulle, jota maailma edustaa. Syntetisaattorissa melua edustaa valkoinen kohina, josta voidaan luoda satunnaisia hetkiä.”

Parin minuutin kuuntelun perusteella installaatio kuulosti ainakin minusta aika yllättävänkin harmoniselta.

”Sitä pitääkin kuunnella pidempään, jotta sen koko potentiaali tulee esiin”, Lloyd kertoo. ”Teos voi muuttua mihin suuntaan vaan ja siitä voi tulla aika kulmikaskin. Minä voin kirjoittaa vain potentiaalisen teoksen eli kehikon, josta installaatio käynnistyy. Voin vain säätää tiettyjä todennäköisyyksiä, mutta en pakottaa työtä mihinkään suuntaan”.

Tärkeä osa teosta onkin se, että eri puolilla maailmaa, mukaan lukien Helsinki, on neljä kytkintä, joita installaation kuuntelijat voivat painaa ja jotka vaikuttavat siihen. Tekniikka on varsin mutkikasta, kuten Cole kärsivällisesti selittää:

”Kytkimet eivät vaikuta teokseen tietyllä tavoin – ne voivat vain sanoa ”kyllä” tai ”ei”. Muutosta ei kuule välittömästi kytkimen painamisen jälkeen, mutta vaikutus on olemassa, sillä syntetisaattori tallentaa kaikki muutokset ja kun tietty määrä kyllä- tai ei-muutoksia tapahtuu eli on vain kyllä-muutoksia tai vain ei-muutoksia tiettynä ajanjaksona, ääni muuttuu eritasoisesti jyrkemmäksi ja aggressiivisemmaksi, jonkinlaiseki miedoksi kakofoniaksi. Tämä kuvaa maailman melua, joka vaikuttaa teoksen identiteettiin”.

Lloyd itse ei oikeastaan ole kiinnostunut mitä teoksessa tapahtuu. ”On tietenkin filosofinen puoli siinä miten ihmiset haluavat vaikuttavat teokseen”, entinen filosofian opiskelija sanoo.

”Mutta minusta on kiinnostavampaa se, että teosta tutkivat ihmiset eivät itse tiedä, miten kytkimien painaminen vaikuttaa siihen. Hehän voivat valita haluavatko painaa kytkintä kerran vai useamman kerran tai olla painamatta ollenkaan. Lisäksi teoksessa on oma ”temperamenttinsa” – jos kukaan ei paina mitään kytkintä tietyn ajan kuluessa, syntetisaattorissa oleva laskin käynnistää prosessin, jonka lopputuloksena on samankaltainen vaikutus kuin joku painaisi kytkintä jossakin. Mutta jos joku painaa heti tämän jälkeen kytkintä, syntetisaattorin laskin nollautuu.”

Mitä sitten tapahtuu näyttelyn päättymisen jälkeen? Päättyykö myös installaatio?

”Ei ollenkaan!” Lloyd huudahtaa.

”Sen tekemiseen meni niin paljon aikaa, että aion varmasti käyttää sitä uudelleen. Lisäksi voin samalla idealla ja syntetisaattorilla tuottaa aivan erilaista musiikkia. Itse asiassa olen jo sopinut ”soittavani” installaatiota livenä Hampurissa maaliskuussa. Se on kyllä vähän pelottavaa! Lisäksi aion nauhoittaa teosta kunhan pääsen kotiin. Tietenkin vaatii jonkin verran aikaa, että saan tallennettua ne pääasialliset eri mahdollisuudet, joita soitin voi tuottaa. Luultavasti löytyy kuitenkin myös paljon sellaista mitä en voinut edes kuvitella”, hän miettii.

Teokseen liittyy siis myös maantieteellinen aspekti siinä mielessä, että se on yhtä aikaa näytteillä eri puolilla maailmaa (Helsingin lisäksi Dublin, Tokio ja Adelaide). Luuletko, että teos koetaan eri tavoin eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Japanissa?

”Minulla ei ole vielä mitään käsitystä asiasta. En ole kiinnostunut harmoniakäsityksistä eri puolilla maailmaa, vaan perustan vain omiin kuulokuviini.”

”Alkuaikoina tuottajat sanoivat minulle usein, että soitan väärin koska jokin ääni oli hitusen epävireinen, mutta pidin aina pääni koska se ’väärä’ ääni vaan kuulosti paremmalta kuin ’oikea’”, Cole hymähtää.

”Sinänsä nämä maantieteelliset sijainnit valikoituivat sattumalta eikä minulla ollut siihen osaa eikä arpaa. Ainoa rajoitus oli se, että yhtäaikaisia paikkoja ei voinut olla kovin monta, sillä jokainen kytkimen painallus vaikuttaa teokseen ja ne on kaikki otettava huomioon installaation ohjelmoinnissa.”

Lloydilla on ainakin Suomessa vähemmän tunnettu ura elektronisen musiikin tekijänä.

”Olen tosiaan työskennellyt tälläisten modulaaristen syntetisaattorien parissa jo pitkään ja tämä installaatio on oikeastaan kuuden vuoden työn tulos. Olen joutunut opiskelemaan jonkin verran tekniikkaa musiikin tuottamiseksi tällä välineellä, mutta täytyy kyllä sanoa, että minulle äänen tuottaminen vaatii jonkinlaista visuaalista elementtiä. Syntetisaattorilla voidaan tuottaa ääntä, jonka voi soittaa pianolla tai kitaralla tai oikeastaan millä tahansa, mutta en oikein innostu digitaalisista vempeleistä, joissa vain kirjoitetaan jokin koodi näyttöön.”

”Aivoni pitävät jostain syystä kaapeleista, jotka risteilevät ympäriinsä modulaarisen syntetisaattorin päällä! Mutta vaikka periaatteessa tiedän mitä prosessissa tapahtuu, installaation ytimessä on enemmän tai vähemmän vahinko. Kuulen vain jotakin josta pidän ja se valikoituu mukaan siihen. Tämänkaltaisesta vahingosta kehittyy sitten jotakin josta voi tehdä muitakin miellyttävän teoksen.”

Olet myös työskennellyt Hans-Joachim Roedeliuksen kanssa, joka tunnetaan elektronisen musiikin lisäksi klassisista krautrock-yhtyeistä Cluster ja Harmonia. Kerro yhteistyöstänne!

”2000-luvun alussa tein ensimmäisen elektronisen levyni, jonka nimi oli Plastic Record. Siitä kyllä kuulee, että olin Cluster-fani…Roedelius sattui kuulemaan levyn ja piti siitä. Hän teki siitä oman versionsa, jossa oli myös päällekkäissoittoja ja sanoi, että julkaistaan tämä. Mutta enhän minä voinut tehdä sitä, kun oma levyni oli jo julkaistu!”, Lloyd myhäilee.

”Joka tapauksessa siitä syntyi ajatus yhteistyöstä. Kesti kuitenkin kymmenen vuotta ennen kuin levy saatiin valmiiksi – hän lähetti minulle joukon viimeistelemätöntä musiikkia ja minä lähetin hänelle musiikkia samaan tapaan. Saimme valmiiksi viisi tai kuusi teosta ja siinä levy sitten oli. Emme koskaan olleet yhtä aikaa studiossa ja tapasimme vasta konsertissani Wienissä, jossa otettiin sitten yhteiskuvat.”

Sanoit edellä, että tiettyjen kytkimien painallusyhdistelmät voivat johtaa installaation muuttumaan meluisampaan ja kakofonisempaan suuntaan. Mitä mieltä olet noise-genrestä ylipäätään?

”Se, mitä yleensä sanotaan noiseksi kiinnostaa minua vain harvoin. Se muistuttaa pahimman luokan free jazzia. Tavallaan on hienoa jos pystyy tekemään komeita ääniä harjoittelematta, mutta yleensä minusta tuntuu siltä, että noisen tekeminen on hauskempaa kuin sen kuunteleminen. Minä taas teen musiikkia nimenomaan muille kuin itselleni.”

Mutta onko rock & roll kuollut genre?

”Ei, ei missään tapauksessa!”, Cole parahtaa. ”Se jatkaa olemassaoloaan, aivan kuin esittävä taide. Se voi edelleen olla fantastista. Itse asiassa, viimeisin levyni on saatanan hyvä!”, hän huikkaa.

”Ja se on rock & roll-levy, minun tyylilläni. Luulin jo, että rokki saa jäädä, mutta toisin kävi. Rolling Stonesin uusimman levyn pitäisi olla bluesia, mutta rokilta se minusta kuulostaa. Ja se on ihana!”

Mutta tosiaan, mitä uutta ”toisesta” urastasi?

”Olen kyllä viettänyt paljon aikaa viime vuosina vanhan musiikkini parissa ja julkaissut erilaisia kokoelmia. Lloyd Cole & The Commotions -boksi tuli puolitoista vuotta sitten ja varhaista sooluraani koskeva boksi ilmestyy helmikuussa. Viime aikoina olen ollut vähän kuin oldies-artisti toisaalta ja sitten taas toisaalta elektronisen musiikin tekijä. Varsinainen urani on siis vähän telakalla, mutta olen miettinyt sellaista mahdollisuutta, että toisin nämä kaksi eri puolta itsestäni yhteen ja julkaisisin levyn, jossa yhdistyisivät soolotuotantoni ja elektronisen musiikkini parhaat puolet.”

”Itse asiassa työskentely tämän installaation parissa on saanut minut miettimään sitä, onko levyn oltava aina sama eri kuuntelukerroilla”, Lloyd pohtii.

”Nice Inch Nails ja jotkut muut ovat julkaisseet levyjä, joita voi itse miksata, mutta olisi kiinnostavaa kokeilla josko laulu voisi pysyä jotenkin juoksevassa muodossa. En ole varma pystynkö siihen, mutta saatan olla yksi niistä, jotka voivat luoda tälläisen formaatin.”

Ääni-installaatiosi teema on siis identiteetti. Mutta mitä on identiteetti musiikissa?

”Noh. Kun instuutin johtaja kuuli teoksen ensimmäistä kertaa, hän sanoi, että se kuulostaa hyvin paljon sinulta”, Lloyd sanoo ja naurahtaa.

”Minulla on tietynlainen estetiikka ja se pätee kaikkeen mitä teen – yritän siis tehdä kauniita asioita omalla tavallani ja pidän itseäni enemmänkin säveltäjänä tai kirjoittajana kuin esiintyjänä. Itse asiassa on aika helpottavaa ajatella, ettei tarvitse olla mikään David Bowie, joka luo itsensä uudelleen uuden levyn myötä!”

”Voin kuulostaa vain itseltäni, jopa silloin kun teen elektronisesta musiikkia. ’Ei se mitään’, sanon, ja saan palkkioksi helpottuneen hekotuksen.”

Kun teoksesi nyt on näytteillä arkkitehtuuri-museossa, niin laitetaanpa perinteinen Rumba-kysymys: jos musiikkisi olisi rakennus, minkälainen se olisi?

”Luulisin musiikkini olevan joukko erilaisia rakennuksia, jotka on suunnitellut sama arkkitehti. Jotkut ovat pieniä, jotkut isoja. Mutta niissä on kaikissa jokin yhdistävä tekijä eli niiden suunnittelija.”

Lloyd Cole: Identity vs. Noise: 1Dn
3.2. asti Arkkitehtuurimuseo MFA:ssa
Lisätietoa Facebookissa