Black Lizard kertoo Eerikinkatua pitkin skeittaavasta Kurt Vilestä ja kitaristin sitarin tuhonneista kissoista

16.03.2015

Black Lizard julkaisee toisen albuminsa Solarize 20. maaliskuuta. Kysyimme yhtyeeltä, millaista oli tehdä seuraajaa kaksi vuotta sitten erinomaisesti vastaanotetulle debyytille ja millaisia hahmoja monia ulkomaalaisia bändejä lämmitellyt yhtye on uransa varrella tavannut.

Esikoislevynne jälkeen tehdyssä Rumba-haastattelussa sanoitte, että toisella levyllänne ette halua kuulostaa samalta kuin debyytillänne. Kuinka Solarizella onnistuitte tässä missiossa?

Lauri Lyytinen: ”Solarize on debyyttiä monipuolisempi levy. Samaa levyä ei kannata tehdä kahta kertaa. Toisaalta se, mikä bändin jäsenten korvaan kuulostaa erilaiselta, saattaa mennä ohi monelta kuulijalta. Toivottavasti näin ei ole Solarizen kohdalla.”

Onni Nieminen: ”Tuntuu, että Solarizella koko bändi antoi parastaan niin sovituksissa kuin äänittäessä. Pysyttiin äänitysvaiheessa edellistä levyä enemmän avoimina rohkeammille kokeiluille. Levy kuulostaa erilaiselta verrattuna aiempaan. Tunnistettavasti se on kuitenkin Black Lizardin musaa samojen soittajien takia ja erityisesti siksi, että Paltsa on miksaustyön takana.”

Paltsa-Kai Salama: ”Tällä hetkellä tietysti tuntuu, että tämä levy on debyyttiä parempi, mutta kumpikin levy on täydellinen juuri sellaisena kuin on. Tämän levyn tunnelmassa onnistuttiin loistavasti, mutta niin myös mielestäni on ensimmäisen kohdalla.”

Tällä kertaa äänityksissä ei ollut Anton Newcomben tai Sonic Boomin kaltaisia ulkomaanguruja, vaan ainoastaan bändi itse (ja ilmeisesti myös eräs suomalaistunut brittiherra). Miksette halunneet ulkopuolista tuottajaa mukaan?

Paltsa: ”Oli mukavaa tehdä levy tällä kertaa erillaisessa ympäristössä ja eri ihmisten kanssa. Nick Trianin kanssa oli mahtavaa työskennellä ja Mankku oli upea paikka nauhoittaa. Me ollaan myös totuttu työskentelemään itsenäisesti, se jättää paljon varaa kokeilulle.”

Onni: ”Ei tuntunut tarpeelliselta pyytää yhteistyötä osuuksiin, joissa luotettiin omaan tuotantoon. Porvoo oli rauhoittava paikka aloittaa levyn teko. Äänitettiin kaikkien biisien pohjat livesoittona isossa, valkoverhoisessa salissa Nickin kanssa ja jatkettiin keskenämme Helsingissä kellaritreeniksellä. Saatiin tällä kertaa enemmän soittajia levylle, muun muassa kontrabassoa, sitaria ja saksofonia soittavat kaverit. Ollaan yhdeydessä Antoniin edelleen ja uskon, että se seuraa tekemisiämme.”

Tiedotteenne mukaan yhtye on siirtymässä genrerajojen määrittämästä musiikista ”Black Lizard -musiikkiin”. Tarkoittaako tämä sitä, että saatatte jonain päivänä tehdä vaikka country-vaikutteisen biisin tai minimalistista teknoa?

Paltsa: ”Ehdottomasti, koko ajan kiinnostaa tehdä erilaista musiikkia genreistä riippumatta. Me ollaan esimerkiksi viimeaikoina treenattu puolentoista tunnin mittaista, Sleepin Dopesmokerin hengessä tehtyä bluegrass-biisiä. Suunnitteilla on myös acid jazz -levy.”

Joni: ”Jos liikaa lokeroi itseään johonkin genreen, musiikki alkaa toistaa itseään ja yllätyksellisyys katoaa. Monet tyypit perustavat uusia projekteja aina, kun haluavat tehdä erityyppistä musikkia. Jos vaikka Beatles olisi tehnyt niin, heillä olisi ollut varmaan kymmenen eri bändiä.”

Onni: ”Toimitaan vahvasti sen mukaan, millaisessa musiikissa milloinkin on tehoa ja jonka yhdessä tunnustamme hyväksi tyylisuunnaksi. Kauan on ollut puhetta akustisilla instrumenteilla soitetusta levystä.”

Kahden vuoden takainen debyyttilevynne sai paljon suitsutusta ja vei teidät soittamaan ympäri Eurooppaa. Osasitteko odottaa sitä, vai oliko menekki itsellennekin yllätys?

Paltsa: ”Totta puhuen me ei odotettu tai mietitty asiaa juurikaan. Tehtiin vain asioita, mitä tuli eteen. Tuntuu mahtavalta, että myös Suomen ulkopuolella on jengiä, jota kiinnostaa bändimme ja musiikkimme!”

Onni: ”Katsellaan, mitä tapahtuu tällä kertaa ja toimitaan tilanteen vaativalla tavalla.”

Onko parhaat keikkanne soitettu Suomessa vai ulkomailla? Miksi?

Lauri: ”Hyviä ja huonoja keikkoja on soitettu sekä Suomessa että ulkomailla. Ei se keikan hyvyys ainakaan minun kohdallani ole kiinni niinkään maasta kuin omasta fiiliksestä. Toki on jännenpää matkustaa ulkomailla kuin Suomessa, jonka maantiet alkavat olla jo aika tuttuja.”

Onni: ”Muualla kuin Suomessa soittaminen on kivaa, koska pääsee kioskiin katsomaan vieraita pakkauksia ja syömään jännittäviä karkkeja. Harvoin me ollaan koko bändin kesken samaa mieltä keikasta. Tietysti niin, että hyvä keikka on entistä parempi, jos koko bändi pitää sitä onnistuneena.

Hyvä keikka saattaa syntyä vaikka siitä, että huomaa keikalla yleisöstä hurraukseen nousevan käden tai jonkun suutelevan kumppaniaan intohimoisesti. Silloin voi uskoa soittavansa jotain, joka herättää reaktioita. Huono keikka syntyy monesti samasta tunteesta kuin huono ihmisenä oleminen yleisesti. Huono keikka on sellainen, että on nälkä, kylmät sukat, huono sää pihalla, mielenkiinnoton olo kaupunkia ja värivaloja kohtaan, omat raajat tuntuu vierailta ja biisit huonoilta.

Musiikki vie millaisten olosuhteiden yli tahansa, joten keikkapaikan puitteilla on pieni merkitys. Kaupungin antamalla viballa ja säällä on meihin iso merkitys.”

Mistä olette alkujaan saaneet idean käyttää psykedeelisiä taustaprojisointeja keikoillanne? Kuinka olennaisia ne ovat teille? Onko ilman niitä alaston olo lavalla?

Paltsa: ”Syksyllä meillä oli konserttisalikeikka Malmitalolla, jossa Valovirhee-niminen porukka teki upeat visuaalit. Nykyään projisointeja on ollut keikoilla vähemmän, mutta tilaisuuden tullen yritetään ottaa niitä mukaan. Happoa napanneet katsojat saavat keikoista varmasti enemmän irti.”

Onni: ”Sama piirtoheitinryhmä teki meille aikoinaan vuosia sitten taustavisuaalit Fucking Up -musavideoon. Hidas ja luonnonmukainen liike värikkäänä valona on kiehtovaa seurattavaa jos osaa altistaa itsensä sen tuijottamiselle. Psykedeeliset taustaprojisoinnit kuuluvat meitä inspiroivan musiikin kulttuurihistoriaan. Vaikka vain muutamalla keikallamme on ollut MITÄÄN taustaprojisointeja, alaston olo lavalla on jos valot on niin kirkkaat, että paljastavat soittajan.

Olette soittaneet monien kovien ulkomaalaisten bändien lämppärinä Suomessa ja maaliskuussa soitatte vielä Blonde Redheadin kanssa. Mikä näistä on ollut ikimuistoisin keikka? Onko pääesiintyjien kanssa tullut koskaan mitään kummia yhteensattumia?

Onni: ”On ollut kunnia soittaa niin monen hyvän bändin kanssa riippumatta alkuperämaasta tai musiikkimarkkinoilla määritellystä bändin koosta. Bändeissä on ollut tavanomaisia, eriskummallisia, kiehtovia ja tylsiä tyyppejä.

The Men -bändin rumpali kirjoitti ryppyisen listan hyvistä jenkkibändeistä. Jokaisesta 30 bändistä oli lyhyt kuvaus, kuten ’Sounds like Hendrix with blast beat’. Veronica Falls ja joku muukin bändi on lainannut Jonin kitaraa, kun niiden oma on mennyt rikki lavalla. ’Support bandinä’ oleminen on siis ollut monesti hyvin konkreettista.

Kaikista lämppärikeikan jälkeisistä epätavallisista näyistä on jäänyt elävimmin mieleen se, kun seurueesta hävinnyt Kurt Vile rullaa levottomasti Eerikinkatua satunnaiselta skeittarilta lainaamallaan laudalla kuin Hessu Hopo Helsingissä! Lämpimiä muistoja.”

Oletteko huomanneet, että psykedeelisellä rockilla ollut esikoislevynne ilmestymisen jälkeen nostetta Suomessa? Onko jälkeenne tullut esimerkiksi nuoria bändejä, jotka soittavat surisevaa kitaraa jalanjäljissänne?

Paltsa: ”Tykkäisin ajatella, että ollaan oltu mukana avaamassa ovea Suomessa tämäntyyppiselle psykedelialle. Täällä kuitenkin psykedelia on tarkoittanut pääasiassa vain progea, avaruusrockia ja heviä, jossa on vähän laitettu flangeria johonkin kohtaan.”

Joni: ”On täällä ollut aina hyviä psykedeelisiä bändejä. En usko, että olisimme varsinaisesti vaikuttaneet kenenkään tekemisiin, mutta toivon, että nämä bändit pääsevät nyt paremmin esille.”

Onni: ”Toivotaan parasta kaikille bändeille, jotka tekevät uutta musiikkia. Uudessa on aina edes jotain uutta. Ilmiö on kuitenkin globaali ja rockissa arvatenkin tapahtuu sama täällä jossain vaiheessa, mitä muualla Euroopassa ja läntisessä maailmassa tapahtui jo hieman aiemmin.”

Levyllänne ja keikoillanne soi sitar. Onko sitarin soitto vaikeaa? Mikä on kaikkien aikojen paras biisi, jossa käytetään sitaria?

Lauri: ”Jos sitaria haluaa soittaa hyvin, se on sadistisen vaikeaa. Sormenpäät vuotavat verta. Hyviä sitar-biisejä on popmusiikissa tietty paljon, mutta tällä hetkellä Beatlesin Love You To kuulostaa erityisen hyvältä.”

Joni: ”Virittäminen on paljon tuskastuttavampaa kun soittaminen, eikä sitar taivu kauhean moneen eri sävellajiin. Uudella levyllä sitaria soittaa Jaire Pätäri Octopus Syng -bändistä, koska kissat tuhosivat mun oman sitarin.”

Onni: ”Sitar resonoi hyvin ja tuo monenlaiseen musiikkiin tarvittavan akustisen taustasoinnin. Monien mielestä soittimen eksotiikka jäi menneisyyteen, joten harvemmin sitä uudessa popissa kuulee. Donovanin ritarillisessa Guinevere-kappaleessa sitar soi kauniisti säestävänä soittimena.”

Lisää luettavaa