Danger Mouse teki italialaisen Daniele Luppin kanssa enimmäkseen instrumentaalisen Ennio Morriconelle kumartavan fiilistelylevyn. Jack White ja Norah Jones auttoivat. Mitä siitä lopulta tuli?
Teksti: Heini Strand, kuva: EMI
Danger Mouse & Daniele Luppi: Rome
Parlophone
Danger Mouse teki uutta musiikkia vintage-soittimilla ja ikääntyneiden muusikoiden avulla.
Diskografiaa silmäillessä tajuaa, että Brian Burton alias Danger Mouse on joko musiikillisesti tai sosiaalisesti harvinaisen taidokas mies. Kuluvalla vuosituhannella hän on ollut tekemässä useaa aikakauden parhaimmistoon kuuluvaa albumia, kuten MF Doomin kanssa kasattua The Mouse and the Maskia (2005) ja Sparklehorsen kanssa julkaistua Dark Night of the Soulia (2010).
Vaikuttaa siltä, että Danger Mouse saa kykynsä kukoistamaan työskentelemällä mahdollisimman epätodennäköisten kumppanien kera. Tästä todistaa myös ansioluettelon uusin merkintä Rome, jonka Burton on tehnyt italialaisen säveltäjän Daniele Luppin kanssa.
Romen ideassa on jotain samaa kuin Mike Pattonin viimevuotisessa Mondo Canessa. Burton ja Luppi kumartavat levyllään 1960–70-lukujen spagettiwesterneille, kun taas Patton nosti hattua saman aikakauden italoiskelmälle. Siinä missä Patton coveroi vanhaa musiikkia, ovat Burton ja Luppi tehneet biisit itse. Levy kunnioittaa esikuviaan kuulostaen samalla tuoreelta ja kauniilta.
Suurin osa Romesta on instrumentaalimusiikkia. Laulajina levyllä vierailevat Norah Jones ja Jack White, jotka molemmat tulkitsevat kolme biisiä. Whiten laulu lipsuu välillä maneeriseksi, mutta Jonesin ääntä on ihana kuulla kerrankin muualla kuin hissimusiikissa.
Burton ja Luppi ovat säveltäneet, tuottaneet ja sovittaneet biisit, mutta äänimaailma on patinoituneiden osatekijöiden summa. Instrumentaatiossa on käytetty vanhoja soittimia, joista etenkin kellopeliltä kuulostava celesta tunnelmoi teemaan sopivasti. Soittajat ja kuoro ovat alkuperäisillä länkkäriscoreilla esiintyneitä italialaisia muusikoita. Kuoro sulautuu instrumentaaleissa osaksi soitantaa, jonka seurauksena niistä koostuu ehyt ja runsas äänikollaasi.
Blackin ja Two Against Onen kaltaiset lauletut biisit nostavat levyn listoille, jos niikseen tulee. Siksi on mukavaa, ettei kaikkea ole muokattu pop-formaattiin. Esimerkiksi The Gambling Priest kuulostaa juuri niin arvaamattomalta kuin nimi antaa olettaa. Her Hollow Ways puolestaan piirtää mieleen maiseman aurinkoisen karusta villistä lännestä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 7/11. Ja Spotifysta tämänkin levyn löytää.